28.4.2012

Miten luet: Millainen kertoja on mieleesi?

Kertoja on narratologian ja proosan teorian keskeisimpiä kiinnostuksen kohteita. Kertojalla on suuri rooli tekstin organisoijana ja sen merkityksen muokkaajana. Kertojan toimintaa on kertominen, kertomuksen järjestely ja kerrottavien asioiden valikointi, ei tunteminen tai muu toiminta, ja onkin välttämätöntä erottaa kertojan käsite fokalisaation käsitteestä, eli ei pidä sekoitaa henkilöiden toimintaan liittyvää fokalisaatiota kertomiseen. Kertovalla tekstillä on aina kertoja, vain tämän näkyvyyden aste vaihtelee. Vaikka teos olisi pelkkiä dialogista koostuvia jaksoja, unohdettuja kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä, on olemassa "korkeampi" kertova taso tai auktoriteetti, joka on vastuussa siteeraamisesta, muistamisesta jne. (Tiedoista kiitos kirjallisuuden perusopinnoille ja mm. Mervi Kantokorven artikkelille Proosan runousoppia, teoksessa Runousopin perusteet.)

En kuitenkaan nyt ole niinkään kiinnostunut keskustelemaan kertojaa koskevista teorioista, joskin toivotan tervetulleeksi kaikenlaisen keskustelun. Halusin vain nostaa tuohon esille pienen alustuksen kertojasta, sillä tarvitsin tähän kertomukseen teoriasta ylemmän auktoriteetin ensiksi määrittelemään kertojan, jotta voin sitten kertoa jälleen jutustelevaan tapaan omista lukumieltymyksistäni ja kysellä sitten teiltä mieleisistänne kertojista.



Aloitan kuitenkin itse niillä, joista en niin pidä.

Useimmin petyn kun ihastun lapsikertojiin, ja puhun nyt nimenomaan pikkulapsista, teini-ikäiset menettelevät. Hyväksyn epäluotettavuuden ja epäjohdonmukaisuudet vanhemmissa kertojissa, mutta huomaan tarkastelevani lapsikertojia liiankin kriittisesti. Huonetta lukiessa tuskastuin Jackin epäjohdonmukaisuuteen, kuinka hän oli sekä ns. kaikkitietävä kertoja, joka osasi välittää lukijalle kaiken muiden henkilöiden ajatuksista ja käyttäytymisestä, että eristyksessä kasvanut lapsi, jolle ymmärrettävästi normaali arki tuotti vaikeuksia. Hän samaan aikaan siis kysyi, että mitä jokin sana tarkoittaa ja osasi kertojana välittää tämän ristiriidan lukijalle. Jos Jack olisi ollut minäkertojana ulkopuolisempi, katsellut aikaa taaksepäin tai ollut johdonmukaisesti "kujalla" uusista asioista ja hänen ihmettelynsä olisi tuotu esiin muilla keinoin, olisin hyväksynyt hänet lapsikertojana. Nyt hän tavallaan pilasi kirjan. Brunolle taas annoin anteeksi naiiviuden, sillä se toi tuttuun aiheeseen uudenlaisen näkökulman. Hän on kuitenkin ärsyttävyyteenkin asti ymmärtämätön ympäröivistä tapahtumista, ja lukijalla on koko ajan suurempi tietomäärä hallussaan, joka tekee tarinassa mukana olevan minäkertojan havainnoista mielenkiintoisia.

Tästä nyt voisi tehdä lyhykäisyydessään johtopäätöksen, että pitäisin enemmän tyhmistä kuin fiksuista lapsikertojista, mutta ei se niinkään mene. Kyse on mieltymyksistä, sillä totta kai lapsikertoja toimii toisissa kirjoissa paremmin kuin toisissa, mutta kärjistäen selviäisin ilmankin. Vaikka havainnointiin ja näkökulmiin tulee lapsikertojien myötä uusia piirteitä, niin valinta näkyy myös usein kielessä. Tarinan kuljetus ja ilmaisu on lapsellisempaa, epäonnistuessaan pakotettua ja pitkästyttävää. Usein kirjailija on kuitenkin aikuinen ihminen, joten pahimmillaan kertojaratkaisu on epäuskottava, kankea ja lukiessa tulee kuin väkisin etsittyä epäjohdonmukaisuuksia. Korostan tähän, että lapsikertojat eivät aina ole huonoja valintoja ja nyt puhun puhtaasti omista mieltymyksistäni.

Epäluotettavina kertojina he ovat omiaan, mutta pidän silti enemmän toisenlaisista epäluotettavista kertojista. Niistä, joilla on ketunhäntä kainalossa ja jotka yrittävät jallittaa lukijaa. Toki tämäkin on yleistys, sillä pahimmanlaatuisista tendenssikirjoista en niin perusta. Mutta haluan tulla kirjoissa myös huijatuksi. Lumiomena-blogissa Katja nosti vähän aikaa sitten esiin Lionel Shriverin Poikani Kevin -teoksen  kertojasta: "Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta."

Epäluotettava kertoja, jonka kertoma voi yhtä hyvin olla myös totta, on kiinnostava kertoja. Tiivistetysti. Kärjistäen.

Kavahdan toisinaan puhuttelevia kertojia, jotka yhtäkkiä huomioivat minut kirjan äärellä ja tokaisevat jotain JUURI MINULLE. Joskus tämä rikkoo lukemisen illuusion ja sen maailman, mihin olen soluttautunut, ja havahdun siihen, että tässä tosiaan nyt luetaan kirjaa ja tuo kertoja sanoo minulle jotain. Terveppä terve sinnekin. Mutta näihin kertojiin olen pikkuhiljaa ihastumassa, viekoittelevasti pitävät tarinan imussa ja yhtä koska voivat herättää siitä transsista.

Pidän myös kertojista, jotka pysyttelevät taustalla. Tekevät sen duunin, johon heidät on palkattu. Välittävät, kertovat, järjestävät, valikoivat parhaat palat sieltä täältä. Eivät pidä turhaa meteliä itsestään ja antavat henkilöiden ja miljöön loistaa. Heistä pidän erityisen paljon.

Millaisista kertojista te pidätte? Ovatko eläinkertojat jännitäviä? Epäluotettavat luottovalintoja? Lapset liian lapsellisia? Haluatteko, että kertoja on mukana henkilönä tarinassa vai täysin ulkopuolinen? Haluatteko muistelevan minäkertojan? Entä miltä maittaa useamman kertojan kertomus? Poikkeaako runojen kertoja/puhuja proosan kertojasta?

Tuleeko teille mieleen lukukokemuksia, joissa erityisesti olisitte kiinnittäneet huomiota kertojaan? Muistan, että luennoilla puhuttiin joskus Paul Austerin New York -trilogian kontrolloivasta kertojasta, jonka mielivaltaa vastaan alkavat henkilöhahmot kapinoida, mutta koska en ole lukenut Austeria yhtään (vielä) en tiedä, miten he sen tekevät.

Kommentoikaa kertojista, kirjavinkit jakoon!


16 kommenttia :

  1. Hyvä aihe pohdittavaksi - ja ainakin minulle mahdoton vastattavaksi. Pidän nimittäin millaisesta tahansa kertojasta, jos kirjailija on taitava. Ei siis väliä, onko kertoja minä-kertoja, kaikkitietävä, epäluotettava, vieraannuttava, lähelle tuleva vaiko onko kertojia useampi, kunhan kertojanääni on tarpeeksi omaperäinen ja kiinnostava.

    Jos joku pitäisi valita, niin lapsi- ja eläinkertojat ovat vaikeita. Minunkin oli vaikea päästä sisään Huoneeseen. Nyt luen
    Toisaalta, jos kirjailija on taitava, voi hän saada lapsen tai eläimen näkökulmasta paljonkin irti. Mielestäni esimerkiksi Essi Tammimaan Paljain käsin-romaanissa vauvan (!) kertojanääni on yllättävän hyvä, ehkä siksi ettei se yritäkään olla vauvamainen. Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on melkein hyvä eläinkertojan kertoma kirja. Sanon melkein, koska O'Hagan olisi voinut hyödyntää koiraa vielä enemmänkin, mutta pidin kirjasta paljon. Se on itse asiassa ainoa eläinkertojan kirja (en laske nyt mukaan satuja, niissä pätevät erilaiset säännöt), josta muistan pitäneeni.

    Kiitos myös linkityksestä. Poikani Kevinissä epäluotettava kertoja Eva on tosiaan uskottava. Samaa en voi sanoa Rosamund Luptonin Sisaren kertojasta. Nostin nyt Sisaren esimerkiksi siksikin, että myös siinä kaikesta kerrotaan kirjemuodossa. Mikä ero kirjoilla - ja kertojilla voikaan olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, minulta jäi lause välistä... Nyt luen tai aloittelen kirjaa, jossa ensimmäisenä kertojana on lapsi. Kirjailija vaikuttaa taitavalta, mutta lapsen ääni kirjassa ei ole uskottava ainakaan minulle.

      Poista
  2. Ei ole oikeastaan lempikertojaa, pikemminkin se että nousee massasta. Tai no, ehkä pidän eniten epäluotettavasta, se kun ihan suoraan lähtee siitä että tapahtuman kuvailu on kyseisen henkilön tulkinta. Joskus harvoin sitä miettii, miksi kirjailija on valinnut jonkun tietyn kertojanäänen: luin esimerkiksi juuri Hunger Gamesin ensimmäisen osan ja jotenkin se minä-kertojuus tuntuu edelleen oudolta valinnalta vaikken tiedä miksi. Toisen persoonan kertojuutta harvemmin tulee vastaa, mutta ehkä siksi se onkin mielenkiintoinen. Sitten on se Lostin ensimmäisen kauden tyyppinen kertojuus, jossa sama tapahtuma kerrotaan useiden eri hahmojen näkökulmasta. Tämä on siitä hieno, että se näyttää niin selvästi miten monella tapaa saman asian voi nähdä. Lapsen kertojuus on haastava, sillä sen pitää olla uskottava.

    Asiasta nakkiin: sinulle olisi tunnustus blogissani!
    (http://kirjanviemaa.blogspot.com/2012/04/liebster-blog-palkinto.html)

    VastaaPoista
  3. Samoin kuin Katjalle, minullekin kelpaa mikä tahansa kertojaratkaisu, jos se on hyvin totetettu. Lapsikertojat ovat haastavia, mutta niin lapsihahmot yleensäkin ovat. Sitten kun lapsikertojasta saadaan uskottava, ratkaisu tuokin kirjalle aivan erityistä arvoa, ainakin minun silmissäni.

    Useampi kertojaääni on usein mieleeni, mutta sekin täytyy toteuttaa hyvin. Jos kertojaäänet ovat minä-muotoisia, olisi suotavaa että äänet myös olisivat erilaisia. Jos taas tapahtumia katsotaan usemamman henkilön näkökulmasta ulkopuolisen kertojaäänen kautta, täytyisi eri kertojaäänten tuoda jotain lisää tarinaan, ettei keino jäisi vain kikkailuksi.

    Minulle kelpaa vallan hyvin myös perinteinen kaikkitietävä kertoja tai minäkertoja. En mitenkään edellytä kirjoilta yllätyksellisiä kertojaratkaisuja, mutten niitä vastustakaan.

    Runouden kertojaäänistä muistelen kuulleeni sellaisen väittämän, että lukijoilla on runoudessa vielä proosaakin enemmän taipumus samaistaa kertojaääni kirjailijaan itseensä. Jos mietin omaa runonlukemistani, niin väitteessä saattaa hyvinkin olla perää. Helposti sitä ajattelee, että runossa esitetyt ajatukset ovat nimenomaan kirjailijan omia ajatuksia - romaanien kohdalla ehkä ei niin usein sekoita kertojaa kirjailijaan.

    VastaaPoista
  4. Ihana aihe!

    Minulla ei ole mitään lapsikertojia vastaan yleensä, mutta olen samaa mieltä Jackista kertojana Huoneessa. Uskottavia ja vaikuttavia lapsikertojia taas ovat esim. Bronten Jane Eyre ja Satu Grönroosin Lumen sylin Helmi.

    Vaikuttava kerrontaratkaisu on myös Bargumin Syyspurjehduksessa, jossa on kaksi minäkertojaa, joiden luotettavuudesta lukija ei saa varmaa tietoa.

    En kauheasti kaipaa kertojan "puhutteluja", mutta joihinkin kirjoihin ne sopivat.

    VastaaPoista
  5. Mahtava aihe!

    Kyllä minäkin taidan nostaa mielenkiintoiset epäluotettavat kertojat erityisasemaan. Esim. Jari Tervon monissa kirjoissa kertoja ei suoranaisesti valehtele, mutta valikoi. Nostaa esille tiettyjä asioita isoon rooliin, toiset jättää kokonaan kertomatta kunnes pakkotilanne tulee eteen.

    Lukijaa suoraan puhuttelevasta kertojasta on jäänyt hyvänä mieleen Turhuuden turulla, joka tosin on kirjoitettu 1800-luvun puolivälissä. Siinä tuli sellainen kiva fiilis, että sofistikoitunut britti pitää huolen, että lukija on varmasti mukana - sillä puhutteluissa oli pilkettä silmäkulmassa.

    Erikoisena kertojaratkaisuna muistan ainakin Matti Yrjänä Joensuun kirjoittaneen joskus tekstiä sikiön näkökulmasta. Toimi!

    Sarjakuvapuolelta mieleen tulee The Unwrittenin jakso Inside Man. Siinä vaiheessa kun minulle selvisi, kuka ja mikä jakson kertojaääni olikaan, olin todella vakuuttunut.

    Kun luin Siepparin ruispellossa kolmeen kertaa peräkkäin eri käännöksinä ja alkukielellä, aloin todella kiinnittää huomiota Holdenin tapaan kertoa. Taisin tajuta sen myötä, miksi teos on klassikko - Holdenin tapa kertoa pitää sisällään huimasti merkityksiä vaikka pinnalta käsin näyttää yksioikoiselta.

    Hyvänä lapsinäkökulmana nostaisin esille Kuin surmaisi satakielen -kirjan.

    VastaaPoista
  6. Ne kaikkitietävät ei-personoidut kertojat tietysti ovat hyvä varma valinta.
    Lapsikertojat epäilyttävät minuakin muissa kuin lastenkirjoissa, eläinkertojia on harvemmin tullut vastaan mutta varmasti myös hyvin vaikea saada uskottavaksi (hyllyssä on kyllä odottamassa alan klassikko, Sosekin I Am a Cat).

    Epäluotettavat kertojat ovat jännittäviä, oli vaikutin sitten mikä tahansa: naivius, halu huijata kuulijaansa tai halu huijata myös itseään. Tai moniäänisemmin kirjeromaanit ja kirjat jotka perustuvat suurelta osin dialogiin (luen mielelläni myös näytelmiä).
    Noissa se kerronta on kuitenkin reaaliaikaista, sellaiset "asetun nyt kirjallisesti muistelemaan tapahtumia kahdenkymmenen vuoden takaa"-kerronnat ovat helposti aika neutraaleja ja lähellä kaikkitietävää kertojaa, mutta joskus myös epäluotettavaakin.
    Heinrich Böllillä on pari jännittävää kertojaratkaisua, Katarina Blumin menetetyssä maineessa kertojana on oikeuslaitos joka tarkastelee murhaan johtanutta tapahtumasarjaa hyvin virallisesti, ja Naisessa ryhmäkuvassa tuntematon tutkija jostain syystä selvittää erään naisen elämänvaiheita, myös näennäisesti hyvin objektiivisesti ja ulkopuolisesti. Kertojaäänien kylmyys ja paperisuus on iso osa noita kirjoja.
    Samaan tapaan kyllä minua huvittavat myös ne tapaukset jossa näennäisen neutraali ei-personoitu kaikkitietävä kertoja yllättäen puhuttelee lukijaa. Brechtiläinen muistutus että luet kirjaa, et koe suoraan todellisuutta.

    Runoudessa tuntuu olevan tosiaan vaikeampaa erotella runoilija itse ja kertoja toisistaan, tästä onkin tullut valiteltua kun joskus syntyy mielikuvia joita kirjoittaja ei luultavasti ole sinne tarkoittanut...

    VastaaPoista
  7. Aah, ihana aihe! Yliopistollakin rakastin narratologiaa. Ja pohdin kertoja-juttuja usein tietysti kirjoitustyön takia. Olen ihastunut epäluotettaviin kertojiin. Siihen, että lukija on vähän hämillään koko ajan. Runojen puhujat ovat mielestäni samanlaisia kuin proosan kertojat. Juuri parhaillani yritän luoda epäluotettavaa runon puhujaa runoihini..vaikeaa, vaikeaa.

    VastaaPoista
  8. Olipa kiinnostava postaus! Ja kiinnostavaa lukea myös vastauksia. Mitä erilaisemmat kertojat ovat onnistuneet hurmaamaan minut, mutta koska naiset aina rakastuvat renttuihin, niin kieltämättä varsinkin epäluotettavat kertojat vievät minut usein mennessään.

    VastaaPoista
  9. Minä olen yleensä pitänyt lapsikertojistakin, myös tuossa Huoneessa. En oikeastaan osaa erotella suoraan millaisista kertojaratkaisuista en pitäisi tai toistepäin aina pitäisin, mutta kuten Katjakin toteaa, niin hyvin toteutettuna menee varmaan kertojat laidasta laitaan.

    Epäluotettava kertoja sinällään on kiehtova, koska se haastaa tarkastelemaan tarinaa eri näkökulmista kertojan ulkopuolelta. Toisaalta usein on kiehtovaa lukea samassa kirjassa usemmmankin eri kertojan näkökulmaa samassa tarinassa.

    VastaaPoista
  10. Minä en oikein innostu lapsikertojista, en tiedä edes miksi. Usein ne vain ärsyttävät ja ärsyyntyminen vie tilaa muulta luennalta. Koetan kuitenkin olla avoimin mielin tässäkin asiassa, enkä esim. ole lukematta kirjaa pelkästään kertojaratkaisun vuoksi.

    Luin jokunen aika sitten Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jossa on useita kummallisia kertojia: pehmoeläin, auto, kissa... Aluksi se tuntui kikkailulta ja lukeminen etenikin hitaasti, mutta kun pääsin tarinaan ja kertojaääniin sisään, aloin pitää ratkaisusta erittäin paljon!

    Kaiketi pidän eniten kaikkitietävästä kertojasta. Mutta ehkä se on ennen kaikkea tottumiskysymys, sillä niitä kirjoja, joissa sellainen on, lienen lukenut eniten.

    VastaaPoista
  11. Katjan tavoin minullakaan ei ole ns. suosikkikertojaa, riittää että hän on taitava. Jos kirjailija osaa asiansa ei kertojaa aina edes huomaa (siis siinä tapauksessa, että kyse ei ole kirjan henkilöstä), vaan tarinaan uppoaa ja kerronta soljuu siinä sivussa.

    Mieleen jääneitä hyviä kertojia on mainitsemasi Brunon lisäksi toinen lapsikertoja Pete (Tumman veden päällä) sekä Kuolema (Kirjavaras). Yleensä ärsyynnyn suunnattomasti puhuttelevista kertojista -en halua katkaista lukukokemustani joutavanpäiväisellä jutustelulla!-, mutta ainakin Stephen King ja Louisa M. Alcott ovat osanneet tehdä tämän sujuvasti.

    Tuo Suketuksen mainitsema 27 eli kuolema tekee taiteilijan -kirja onkin hyvä esimerkki erikoisista kertojista. Vaatii lukijaltakin vähän enemmän, että osaa asennoitua kertojaan.

    Mielenkiintoinen aihe, täytyy jatkaa pohtimista :)

    VastaaPoista
  12. Kertojana Eva oli täydellisen oikea kertomaan poikansa Kevinin tarinan, kuten oli Deborah Spungen oikea kertomaan tyttärensä Nancyn tarinan. Edes se elämän hyvitys heille suotakoon. Molemmat äidit yrittivät enemmän kuin kukaan muu ja kumpikin epäonnistui rankasti, mutta mitä teki Eva: Jäi odottamaan koulusurmaajaa vankilasta kotiinsa...

    Minun on joskus todella vaikea lukea lapsikertojien tarinoita. Yrtiän nyt muistella poikkeuksia, sillä niitäkin on, mutta ei juuri tule mieleen. Ensireaktioni on aina: Ei tätä tarinaa lapsen kautta. Ai niin, pidin Grönroosin Lumen sylin Helmistä - kertojana ja muutenkin.

    Hdcanis tuo esille loistavan kertojan eli oikeuslaitoksen. Pidän kovasti Heinrich Böllin kirjoista ja juuri Katarian Blumin menetetty maine on aivan loistava etenkin kiitos kertojansa.

    Aikuiskertoja, joka ei kavahda mitään, on alaston ja paljas kaikiltaan on minun makuuni. Lionel Shriver on juuri tätä.

    Siri Hustvedt on muuten jossain kirjassaan, oliko se Kesä ilman miehiä, puhutellut lukijaa, kuin ottanut lukijan mukaan tarinaan

    VastaaPoista
  13. Mie olen lukenut New York -trilogian, mutta en muista sitä niin tarkkaan, että voisin kommentoida tuohon kirjoittamaasi. Noin muuten Austerilla oli ainakin siinä teoksessa (teoksissa) erikoisia kertojaratkaisuja, jotka olivat kyllä mielenkiintoisia, vaikken hirveästi muuten ihastunut ko. trilogiaan.

    Toistan muiden sanomaa itsestäänselvyyttä, eli kertoja ei ole pääasia, vaan hyvä kirja on. Mikä tahansa kertojaratkaisu voi siis toimia muuten hyvässä kirjassa. Mutta olen kyllä kiinnittänyt erityisen paljon viime vuosina huomiota erilaisiin kertojiin ja ilahdun aina onnistuneesta erikoisvalinnasta.

    Lapsikertoja on joskus hyvä ratkaisu, mutta haastava se on. Epäluotettavat kertojat ovat tosi jänniä, mutta joskus tulee hölmö olo, jos tajuaa epäluotettavuuden vasta jälkeenpäin. ;D Muistan esim. kirjallisuuden kurssilta Pirjo Hassisen Suistolan, jonka kertojaa en tajunnut lukiessa epäillä, mutta opettaja nosti sen mahdollisuuden sittemmin vahvasti esiin. Ja lapsuudesta legendaarinen esimerkki on Agatha Christien Roger Ackroydin murha, joka oli eka Christieni. En tosin osannut silloin hävetä lopussa, olin vain ihastunut, kun olin tullut täysin vedätetyksi. :D

    Pidän puhuttelustakin, kunhan se ei ole liian hallitsevaa. Kivoista puhuttelevista kertojista tulee kirjoina mieleen ainakin Leenankin mainitsema Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä, Joel Haahtelan Traumbach ja Markku Pääskysen Enkelten kirja.

    Niin, ja minähän pidän yleisesti ottaen epistolaarisista romaaneista, eli esim. kirje- tai päiväkirjamuotoisista ns. monologiteoksista (tai dialogi-). Niissä toki usein korostuu tuo minäkertojille ominainen, eräänlainen epäluotettavuus, jonka mainitsit Poikani Kevinin kohdalla, kun saadaan kuulla tarina vain yhden ihmisen näkökulmasta.

    Nämä keskustelunavauksesi ovat aina todella mielenkiintoisia! Kiitos niistä, Hanna. <3

    VastaaPoista
  14. Mielenkiintoinen aihe tosiaan! Epäluotettavien sarjasta kiintoisina kertojahahmoina ovat jääneet mieleen esimerkiksi Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanin Dr Faraday ja Zoë Hellerin Notes on a Scandalin minäkertoja Barbara.

    VastaaPoista
  15. Hauska aihe, josta heti tuli mieleeni Seita Parkkolan Viima, jossa lapsikertoja mielestäni toimii ja taitaa ollakin niitä harvoja lukemiani kirjoja, joissa on lapsikertoja.

    Itse pidän vähän kaikenlaisista kertojista, mutta pääpiirteittäin kertojasta, josta huokuu aitous, todella vahva ja uskottava tunneside tarinaan. Viimeaikoina olen pistänyt merkille, että luen nykyään lähinnä päiväkirjamaisia kirjoja, joista puuttuu perinteinen tarinan kertominen. En vaadi juonta tai logiikkaa. Olen siis haksahtanut pelkästään tunnetiloihin, aisteihin, symbolismiin ja runollisuuteen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!