19.10.2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
WSOY, 2012  
Før jeg brenner ned, 2010
Suomennos: Päivi Kivelä
Sivuja: 306
Kansi: Anna Makkonen
Norja, Aikamme kertojia -sarja

Gaute Heivollin teoksessa Etten palaisi tuhkaksi on lähes alusta asti selvä jutun juoni. Pienessä norjalaisessa kylässä on häiriintynyt tuhopolttaja, joka tulisen hurmoshengen lailla kylvää pelkoa tuvasta tupaan. Lukemisen hienous ei synnykään siitä, että lukija yrittäisi samanaikaisesti selvittää, että kuka on syyllinen, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa hänet esitellään. Tavallinen nuorimies, kauan odotettu ja kaivattu poika, palomiesisän silmäterä, joka on pikkupojasta asti istunut paloauton kyydissä. Kiehtovaa ei olekaan selvittää, että kuka teki mitä, eikä edes se, että miksi se on tehty, vaan kirjan vetovoima on minusta siinä, että miten se kaikki on kerrottu.

Romaanin kertoja on Gaute Heivoll -niminen mies, kirjailija, joka salapoliisin lailla etsii uuteen teokseena materiaalia ajalta, jolloin hän itse oli vastasyntynyt. Näistä voi jo päätellä, että teos on jollain tapaa autofiktiivinen, mutta mikä ihana tunne, etten oikeasti ole lukenut yhtään kirjailijan haastattelua, en yhtään selitystä siitä, että mikä on oikeasti ollut totta ja mikä täyttä fiktiota. Onko kaikki? Sillä ei ole väliä. Asiasta on varmasti kohistu teoksen ilmestymisvuonna Norjassa, sillä se sai tuolloin tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin. Koin jollain tapaa olevani etuoikeutettu, että sain lukea teoksen kuin tyhjä taulu. Olin vältellyt myös kotimaisia lehti- ja blogiarvioita, sillä jostain syystä ennakkoon jo ajattelin teoksesta kovasti pitäväni. Tietysti minulla jonkinlainen käsitys teoksesta oli, enhän siihen olisi muuten tarttunut. Mutta ei mitään sellaista, joka olisi sotkeutunut mieleeni niin vahvasti, että lukutuoreus olisi hävinnyt.

Teos rakentaa vastakkainasettelua. Toinen on kiltti poika, tarinan varsinainen kertoja, kirjailija, joka lukee vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja haastattelee kyläläisiä menneistä tapahtumista. Tuhopolttajan kautta liikutaan 60–70-lukujen maisemissa. Millaisissa oloissa kasvaa tuhopolttaja? Miten herkkä lapsi yhdistää tärkeät hauskat hetket johonkin niin kovin väärään ja julmaan? Millaista valoa tulen lämpö tuo tummaan mieleen? Gaute Heivoll kirjoittaa niin, että juuri se, miten asiat kerrotaan, on tärkeintä. Minua kirjanörttiä kiinnosti autofiktiivisyydessä eniten se, että miten fiktiivinen Gaute Heivoll kasvaa kirjailijaksi ja miten hän työskentelee, miten kerää materiaalia, mitä ajattelee kirjoittamisesta.

Etten palaisi tuhkaksi on kertomus eräästä tuhopolttajasta. Mutta se on myös mielenkiintoinen tarina siitä, miten toisesta pojasta kasvoi kirjailija.

5 kommenttia :

  1. Tämä on yksi kaikkein hienoimmista kirjoista jonka tiedän. Hienosti siitä myös kirjoitit.

    VastaaPoista
  2. Hanna, olen aivan samaa mieltä siitä, että tärkeää on, miten kaikki kerrotaan. Minä möin sydämeni tälle kirjalle. Ihana Gaute! Tätä on pakko saada lisää!

    VastaaPoista
  3. Minustakaan ei ollut mitenkään oleellista se, mikä oikeasti oli totta. Pääasia, että Heivollin kertomana kaikki tuntuu todelta.

    VastaaPoista
  4. Heivoll on kyllä onnistunut pitämään kirjassaan jännitteen yllä, vaikka kertoo jo aikaisessa vaiheessa tuhopolttajan henkilöllisyyden. Kuten kirjoitit, juju ei ole siinä, miten asiat tapahtuivat, vaan kerronnassa.

    Minä pidin tästä kirjasta todella paljon. Voi olla, että tämä tulee olemaan koko kirjavuoteni tähti. On ainakin vielä tässä vaiheessa, vaikka olen lukenut muitakin erinomaisia kirjoja tänä vuonna.

    Me muuten käsitellään tätä lukupiirissä marraskuun lopussa. On kyllä mielenkiintoista nähdä, miten koen kirjan toisella lukukerralla.

    VastaaPoista
  5. Tuntuu, että olen ainoa, joka ei pitänyt tästä kirjasta. :D Minusta tämä vaan oli tylsä...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!