Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
WSOY, 2010
La solitudine dei numeri primi, 2008
Suomennos: Helinä Kangas
Sivuja: 299
Kansi: Kristina Segercrantz
Italia, Aikamme kertojia -sarja

Mitä osaisin tästä kirjasta oikein sanoa? Ainakin tiedän, että jonkin aikaa kestää ennen kuin luen taas jotain häkellyttävän hyvää. Tai mistä sitä tietää, seuraava kirja voi olla jo yhtä hyvä. Ihailen silti Paolo Giordanon tapaa yhdistää kevyen ilmava kerronta raskaisiin, paikalleen jämähtäneisiin päähenkilöihin. Rakenne on nykykirjallisuudesta tuttuakin tutumpi, kerronta kuljetetaan luku kerrallaan joko hiihtoturmassa rampautuneen Alicen tai vammaisen kaksoissisarensa katoamisesta traumatisoituneen Mattian kautta. Minusta tuntuu, että tämä on yksi käytetyimmistä tavoista nykyisin kuljettaa tarinaa. Vuoroin puhut sinä, vuoroin minä. Lukijalle jää joka luvun loppuun pieni cliffhanger, ehkä harmistuskin siitä, että tarina katkaistaan taivasti johonkin kohtaan, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Kunnes taas toisen päähenkilön tarina imaisee mukaansa ja niin edelleen.

Takakannesta lainattua: "Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee hienovaraisesti yksinäisyyden, riippuvuuden ja toiseuden välistä ristiriitaa. Vaikka Giordanon hahmoista tuntuu kuin he eivät saisi happea, hänen tekstinsä hengittää kevyesti ja kuulaana." Luin tekstin vasta ollessani kirjan kanssa puolessa välissä ja voin allekirjoittaa sen täysin (siksi sen tähän arvioonikin nostin). Alice ja Mattia eivät viihdy omissa kehoissaan, vaikka toisaalta juuri arvet heitä alun perin yhdistävät. Mattia on viiltänyt käsiään ja on koulussa näiden kummallisten tapojensa ja passiivisuutensa vuoksi syrjitty, Alice yrittää peittää omaa arpeaan tatuoinnilla, mutta vasta tarttuessaan Mattiaa kädestä, hänen nilkuttamisensa lieventyy. Koko teos alkaa kuvauksella siitä, mikä johti Alicen onnettomuuteen. Giordano on kirjoittanut Alkulukujen yksinäisyyteen monta kohtausta siitä, kuinka ihminen voi olla vieras myös itselleen ja kuinka oma keho kääntyy itseään vastaan. Kuinka traumatisoitunut ihminen rakentaa minuuttaan sitten tämän vierauden ja epämukavuuden tunteen kautta.

Päähenkilöt vierastavat itseään ja muita ihmisiä. Heillä ei tunnu koskaan olevan täysin rentoutunut olo, vain tuhoamalla itseään he saavat pienen tyydytyksen kivusta. Ajatus kääntyy toissijaisiin tunteisiin, tai ylipäänsä kipua tuottamalla syntyy jotain tunteita sisälle. Olin varma, että kyllästyisin päähenkilöiden epätoivoon, mutta heidät on rakennettu niin taiten, että oikeasti välillä tuntuu lukevansa oikeiden ihmisten päiväkirjoista heidän ajatuksiaan. Kirjailija voi myös kompastua siihen, että hän tekee päähenkilöistään vain surumielisiä, litteitä, yhden kortin ihmeitä. Mutta Giordanon kanssa olin hämilläni, haluanko että päähenkilöt löytävät toisistaan rakkauden vai en. Onko juuri toisen turmeltuneen seura syy siihen, ettei koskaan kunnolle eheydy?

Alice ja Mattia ovat hyvin samanlaisia hahmoja, mutta riittävän erilaisia, jotta yksinäisyyden, toiseuden ja epämukavuuden tunteisiin tulee variaatiota. Pidin siitä, että lukiessa suhtauduin heihin arvottaen ja en ollut koskaan täysin varma, että pidänkö heistä. Todellisilta he tuntuivat, mutta täyttä epätoivoa en olisi jaksanut lukea. Virhetoimintojen, pykivien ajatusten ja kieroutuneen kompleksisten ihmissuhteiden keskellä juuri kirjailijan tapa kertoa tarinansa tuo valoa tunnelin päähän.

Molemmilla on vaikea suhde vanhempiinsa. Alicen isä pakottaa tytärtään tiettyyn muottiin, lapsena joka-aamuinen rituaali juoda lasi maitoa aiheuttaa välillisesti lopulta tytön onnettomuuden. Mattia syyttää koko ikänsä itseään siitä, että aiheutti – ei tosin tarkoituksella – sisarensa katoamisen. Hänen vanhempansa eivät syytä poikaansa, mutta eivät osaa lähestyä tätä koskaan oikealla tavalla. Mikä on oikea tapa lähestyä täysin lukossa olevaa ihmistä? Sitä mietin lukiessa kaiken aikaa. Henkilöt tulevat niin läheiseksi, että mieleni teki huutaa kaiken aikaa, että miksi nämä ihmiset eivät käy terapiassa. Oli kiehtovaa pitkästä aikaa käydä kunnolla vuoropuhelua kirjan kanssa, enkä malttanut lopettaa lukemista ennen kuin sain tietää, että loppuuko yksinäisyys koskaan.

"Niin, Mattia hän ajatteli usein. Yhä uudestaan. Se oli kuin sairaus, josta hän ei ehkä edes halunnut parantua. Muistoonkin voi sairastua, ja hän oli sairastunut siihen iltapäivään autossa puiston edessä, jolloin hän oli peittänyt kasvoillaan Mattian kasvot estääkseen tätä näkemästä hirveiden muistojensa tapahtumapaikkaa."