6.4.2013

Käännöskritiikkiseminaarissa Tampereella

Tein eilen päiväreissun Tampereelle kirjabloggaajakollega Sallan kanssa. Kävimme kuuntelemassa Hyvän suomennoksen jäljillä -käännöskritiikkiseminaaria, joka oli erittäin mielenkiintoinen. Salla on blogannut aiheesta myös, joten suosittelen lukemaan lisää seminaarista hänen blogistaan.

Olen tyytyväinen, että lähdimme reissuun, sillä haluan jatkuvasti oppia uutta ja syventää opittua. Uskon, että kustannustoimittajana kehityn parhaiten olemalla avoin, kiinnostunut ja innostunut, kuuntelemalla muita alan ammattilaisia ja lukemalla paljon hyvää kirjallisuutta. Lisäksi olen huomannut, että kirjabloggaaminen, muiden lukijoiden arvioiden lukeminen, Parnasson kritiikkien tarkka tekstianalyysi yms. antavat luetuille kirjoille lisäarvoa ja -ymmärrystä siitä, miten muut ovat saman teoksen kokeenet ja mihin he ovat kiinnittäneet huomiota.

Olen tehnyt alalla töitä vasta kaksi vuotta ja ollut mukana (toimitus, oikoluku tai taitto) nopeasti arvioituna noin neljässäkymmenessä kirjassa, joten on tärkeää ja etuoikeutettua saada kuulla kääntäjäkonkareiden mietteitä työstä, kielestä ja kirjallisuudesta. Työni on juuri siksi niin mielekästä, ettei tässä koskaan tule valmiiksi ja monilta ihmisiltä voi oppia alasta. Tämä tällaisena alustuksena sille, miksi olin eilisestä seminaarista niin innoissani.


"Suomentaja on kirjoittanut käännöskirjan alusta loppuun"

Tilaisuus järjestettiin Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen luentosalissa, ja yleisöä oli paikalla noin viitisenkymmentä. Tilaisuuden järjestäjä ja ideoija, suomentaja Laura Jänisniemi piti avauspuheenvuoron ja toivoi, että puheenvuorot siivittävät jonkinlaiseen vallankumoukseen: käännöskritiikeissä arvioitaisiin jatkossa enemmän myös kieltä ja pikkumokien sijaan tarkasteltaisiin laajemmin käännöksen laatua, hyvässä ja pahassa. Tämä on ihan hyvä pitää myös minunkin blogiarvioissani mielessä, sillä liian harvoin tulee käännöskirjojen kohdalla pohtineeksi kääntäjän tekemää työtä, vaikka aina muistankin kirjan tiedoissa kirjailijan lisäksi mainita kääntäjät, graafikot ja muut kirjan tietoihin lisätyt tekijät.

Ensimmäinen puhuja, taiteilijaprofessori ja suomentaja Kersti Juva näytti ensimmäiseksi havainnollistavan kuvan, joka heti tilaisuuden alkuun avasi todella silmäni. Miten taidekritiikki  arvioi eri tavalla kahden tulkitsijan roolia. Kun Pekka Kuusisto tulkitsee Benjamin Britteniä, ei kenellekään tule mieleen tehdä pistokokeita partituurista, että miten tulkinta eroaa alkuperäisestä, vaan esitystä seurataan ihan niistä lähtökohdista käsin kuin miltä se konsertissa kuulostaa. Entä kun kyseessä on käännöskirja? Huomioidaanko kääntäjän tekemä työ tarpeeksi hyvin kritiikeissä? Tai lukiessa kirjaa? Miksi kuvitellaan, että käännöskirjaa kriittisesti arvioidessa pitäisi tuntea myös alkuteksti? Hyviä kysymyksiä. Tietysti käännöskirjaakin pitää kritisoida ilman vertailun vaatimusta tai oletusta.

Juva painotti moneen kertaan, että käännöskirja on kokonaan suomentajan kirjoittama kirja. Takana on tietysti kirjailijan maailma, tarina ja tunnelma, mutta kieli on kääntäjän. Kirjallisuus on sanataidetta, joten kritiikeissä pitäisi Juvan mielestä nykyistä enemmän keskittyä kieleen.

Kersti Juva


"Mitä ei ymmärrä, sitä ei voi kääntää"

Seuraava kuva on hyvä esimerkki siitä, millaisten valintojen kanssa kääntäjä on kaiken aikaa tekemisissä. Seminaarissa puhuttiin välillä ratkaisuista, välillä strategioista mutta oikeastaan eniten kuitenkin vaistoista. Pelkkien vaistojen varassa ei voi kuitenkaan kääntää – vaikka kaunokirjallisuudessa onkin erityisen tärkeä saada teksti soimaan ja päästä tarinan maailmaan sisään.

Suomentajalta sopii odottaa kielitaitoa, valppautta, eläytymistä, tyylitajua, huumorintajua, tolkkua ja rytmitajua. Työ ei ole missän nimessä helppoa ja tarkkana saa olla: Vieras kieli vaikuttaa alitajuisestikin, sanat, impulssit ja rakenteet tarttuvat. Vieras voi olla myös liian vieras, sillä jos kääntäjä ei tunne tarpeeksi hyvin sitä maan kulttuuria, niin sävyt ja tekstiviittaukset voivat kääntyä väärin. Välillä voidaan myös kunnioittaa liikaa, jolloin ei uskalleta kääntää sellaista, mitä tekstissä oikeasti on ja ajatellaan, että eihän esimerkiksi ylhäinen englantilainen herrasmies voi puhua tällä tavalla. Kiire, laiskuus, arkuus ja ajattelemattomuus (eli se, ettei oikeasti ajattele, mitä kääntää) vaikuttavat myös käännöksiin.

Mitä mieltä olette noista Moby Dickin ensimmäisen virkkeen "Call me Ishmael" suomennosvaihtoehdoista?



Onko käännöskritiikki eksyksissä?

Kotuksen blogista voi lukea lisää Juvan ajatuksia kääntämisestä. Erityisen mielenkiintoinen oli juttu Sofi Oksasen uusimman teoksen Kun kyyhkyset katosivat kielestä ja millainen on kääntäjän arki ja miten esimerkiksi Julian Barnesin uusin suomennos Kuin jokin päättyisi muuttui raakakäännöksestä lopulliseen versioon ja millä perusteilla Juva teki valintansa.

Kaikki kääntäjät olivat samaa mieltä siitä, että pikku käännösmokia sattuu kaikille, joten niiden retostelu käännöskritiikeissä ei ole välttämättä kauhean hedelmällistä kenenkään kannalta. Ei lukija saa niistä mitään erityisarvoa, eikä niiden kautta käännöksen laatua mitata. Isot käännösvirheet aiheuttavat tekstiin tarpeettomia töyssyjä ja kankeaa käännöstä pitää koko ajan tulkita hyvällä tahdolla.


Päivän toinen varsinainen esiintyjä, suomentaja ja esseisti Tarja Roinila esitti toiveen, että tyyliasioihin ja käännöksen kieleen kiinnitettäisiin kritiikeissä enemmän huomiota. Kääntäjä on kuin näkymätön taikuri siellä taustalla, jonka roolista harvoin asianmukaisesti puhutaan.

Tilaisuuteen saatiin mukavasti vastapuheenvuoroja kriitikoilta – Kaisa Neimala, Sanna Nyqvist ja Erik Ahonen – vaikka esitettiinkin ajatuksia siitä, että käännöskritiikki on paikoin aika eksyksissä, niin monipuolinen ohjelma toi keskusteluun monia näkökulmia. Harmi vain, että Silja Hiidenheimo ei sairastumisen vuoksi päässytkään puhumaan, sillä kustantajan puheenvuoro olisi entisestään tuonut tilaisuuteen lisäarvoa ja -näkemystä.

Sanna Nyqvistin esitys oli hyvä ja puolusti kriitikin lainalaisuuksia, käytännön reunaehtoja ja että miten vastakkainasettelusta pitäisi pyrkiä vastavuoroisuuteen. Molemmat ammattikunnat ovat samassa asemassa, työ on aliarvostettua ja molemmat työskentelevät toisten kirjoittamien tekstien parissa. Tosin kriitikkous ei ole Suomessa sellainen ammatti, että se yksinään elättäisi. Hän halusi myös muistuttaa, että kritiikin tehtävä ei ole antaa palautetta tekijöille, vaan palvella lukijaa. Hän myös muistutti, ettei kukaan ole niin tarkka lukija kuin kääntäjä.

Kaisa Neimala


Hyvää käännöstä on iloa lukea!

Kriitikko Kaisa Neimala piti oikein valovoimaisen esityksen, suomennosten lukijan ja kirjojen suurkuluttajan näkökulmasta. Hän mainitsi, että usein hyvän teoksen vetovoima peittoaa suomennoksen heikkouden, mutta silti häntä kiusaa kankea kielenkäyttö, kielioppivirheet ja eloisa kieli, joka keikaroi ja rehvastelee. Erityisesti anakronismit kiusaavat häntä, esimerkkinä hän mainitsi Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksen. Hän pitää tarinasta, mutta suomennokseen on jäänyt liikaa kuvattavaan aikaan sopimattomia sanavalintoja.

Neimala myös esitti itseäkin joskus pohdituttaneen kysymyksen, voiko suomentaja korjata, jos alkuperäinen kirjoittaja on käyttänyt kolmatta kieltä väärin. Paikalla olevat kääntäjät olivat ainakin sitä mieltä, että näin on suotavaa tehdä, vaikka suomentajan jälkisanojen muodossa. Neimala mainitsi kaksi esimerkkiä: Ann-Marie MacDonald on kirjoittanut Linnuntietä-romaanissa saksankieliset lauseet tarkoituksenvastaisesti väärin, eikä näitä ole suomentajakaan korjannut, mutta kriitikko kiitteli kääntäjä Kaijamari Sivilliä, joka oli korjannut Cormac McCarthyn Veren ääriin -teoksen väärinkirjoitetut espanjankieliset sanat.

Sallan blogista voi lukea Neimalan mainitsemia huonojen käännöskirjojen esimerkkejä, en ole lukenut niistä yhtäkään, joten en osaa sanoa asiasta omaa mielipidettäni.


Muita mietteitä

Olen huomannut, että tälläkin alalla eri osapuolet ja ammattiryhmien tekijät ovat välillä tahattomastikin vastakkain, vaikka yhteistyön perään kuulutetaan ja sen arvon päälle ymmärretään. Kirjailijat ja kääntäjät haluvat kustantajilta enemmän rahaa, kustantajat syyttävät kirjakauppojen ostopolitiikkaa, kauppiaat mediaa vähäisestä huomiosta ja ostavan yleisön puutteesta, kaikki tekijät journalismin murrosta, kriitikot kustannustoimittajia ja kääntäjiä pikkuvirheistä (isoista saakin huomauttaa), ostajat kustantajia ahneudesta ja kalliista kirjanhinnoista ja niin edelleen. Moitteen sijaa varmasti onkin, mutta asiaa vaikeuttaa varmasti se, että kakku on välillä turhankin pieni ja jaettavaa on paljon.

Eikä varmasti ymmärretä kuitenkaan tarpeeksi toisten osapuolten työtä, sillä väärinymmärrykset haittaavat yhteisymmärrystä. Tässäkin tilaisuudessa eräs henkilö halusi muistuttaa, kuinka yksikään suomentaja ei ole syntynyt valmiiksi suomentajaksi ja kuinka kaiken aikaa työssä oppii ja kehittyy, ja sitten hän melkein samaan hengenvetoon moitti, kuinka työuransa alussa olevat kustannustoimittajat voivat olla turhan epävarmoja ja hapuilevia kokeneen kääntäjän kanssa työskennellessään. Varmasti näinkin, mutta miksei samaa ymmärrystä riitä kääntäjältä kustannustoimittajalle, jonka perään hän kyselee kriitikoilta?

Päivän aikana heiteltiin myös ilmaan ajatuksia siitä, pitäisikö kääntäjien toimia kriitikoina ja onko soveliasta ruotia kollegan tekemää käännöstä. Lukisin kyllä mielelläni kääntäjien kirjablogeja tai yhteistä kirjallisuuteen liittyvää blogia, sillä niiden kautta varmasti avautuisi uudella tavalla eri teosten monet kielelliset taituroinnit ja kömmähdykset. Kääntäjillä on kuitenkin ihan erityinen ammattitaito ja näkemys kirjallisuuteen, joten on sinällään sääli, ettei aiheesta kauhean usein seminaarien ulkopuolella saa kuulla.

Muitakin mietteitä heräsi, mutta tämä raportti on kasvanut jo niin pitkäksi, että tyydyn kiittäämään sitä lukijaa, joka on tänne asti päässyt.

Lukuisten Tampere-kuvien sijaan päätän juttuni yhteen asiaan sopivaan kuvaan. Tampereen yliopisto on antanut Väinö-vainaalle uuden sukunimen: Linna-sali. (Kuvan huonosta laadusta vastaan mie.)

41 kommenttia :

  1. Kiitos valaisevasta ja ajatuksia herättävästä bloggauksesta. Tässä tilaisuudessa olisi niin ilo olla ollut mukana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnittelen voittajaa ja kiitän kommentista. :)

      Tilaisuus oli kyllä todella mielenkiintoinen ja kirjoitin tätä niin pitkään, kun samalla vähän uudelleen pureskelin kuultua.

      Unohdin tuossa pääjutussa mainita, että minua huvitti, kun Juva kiitteli yleisöä siitä, ettei kukaan ole vielä kysynyt heiltä, että kirjoittavatko he jotain itse.

      Poista
  2. Tuo Juvan esimerkki viulistista ja kääntäjästä on mainio! Ja siinä hän puhuukin kummankin kohdalla teoksen tulkinnasta, mikä onkin sitten kuitenkin vielä eri asia kuin teoksen tekeminen. Vai onko, voiko tulkinta joskus olla uusi teos?

    Kääntäjien työ on kirjallisuudesta puhuttaessa jäänyt usein taustalle, mutta hurjan mielenkiintoisia asioita nousee mietittäväksi, kun kääntäjän osuutta aletaan tarkemmin miettiä. Rohkeasti vaan kissa pöydälle ja häntä ylös!

    Kiitos Hanna raportista, tämä on melkein kuin olisi saanut olla itse kuuntelemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli kyllä todella mainio esimerkki, sillä se valaisi todella hyvin sen, miten eri tavalla käännöskirjasta puhutaan verrattuna musiikkiesitykseen. Varmasti paljon on merkitystä sillä, että toinen tehdään piilossa katseilta ja toinen tulkinta on nähtävissä ja kuultavissa ihan omin silmin/korvin. Tosin onhan kääntäjänkin lopullinen tulkinta valmis siinä vaiheessa, kun kirja on valmis.

      Jännä näitäkin on miettiä. Kirjailijan teos, kääntäjän teos. Sama ja eri teos.

      Poista
    2. Minustakin tuo on todella mielenkiintoinen esimerkki. Musiikissa tulkisijan rooli taitaa olla vakiintuneessa käytännössä todella erilainen: tulkitsija on siinä valokeilassa, oikein odotetaan nimenomaan hänen tulkintaansa, nimi on suurella julisteissa, odotetaan jonkinlaista uutta otetta alkuperäiseen ja taiteellinen vapaus ja jopa kikkailu kuuluu asiaan, kun taas kirjallisuudessa halutaan kuulla tai oletetaan kuuluvan pääasiassa alkuperäisen kirjailijan oma ääni ja poikkeamat ovat helposti virheitä. Ovatko sanat merkityksineen sen verran tarkempia kuin sävelet, onko niissä sen vuoksi vähemmän joustoa?

      Poista
  3. Meinasin kommentoida samaa kuin Erja eli Juvan hyvää vertausta. Kiva kun kerroit seminaarin annista. Kupari-Jatta on ehkä Pottereiden myötä harvoja jotka ovat jollain lailla olleet julkisesti esillä.

    VastaaPoista
  4. Hienoa että jaksoit kirjoittaa näin kattavan raportin! Mielenkiintoisia näkökulmia ja paljon ajattelemisen aihetta.

    VastaaPoista
  5. Hyvää juttua niin sinun kuin Sallankin raporteissa.
    Tuosta liiasta kunnioituksesta tuli tosiaan mieleen sekin heikkous että ei uskalleta ottaa vähän kiertoteitä että saadaan oikeanlainen sävy tekstiin kun silloin pitäisi muuttaa jotain alkuperäisen kirjoittajan sanaa ihan toiseksi...mieleen tulee vaikkapa tuo viimeksi bloggaamani I Am a Cat, jonka kääntäjät ovat esimerkiksi kääntäneet henkilöiden nimet, ja tämä on minusta onnistunut ratkaisu.

    Tai myös että niihin pölyisiin arvokkaisiin klassikoihin suhtaudutaan pölyisinä arvokkaina klassikkoina, eihän nyt joskus 1800-luvulla ollut mitään hauskaa Shakespearesta puhumattakaan.

    VastaaPoista
  6. Minusta musiikkivertaus ei ole ihan relevantti. Ellei siis puhuta improvisaatiosta. Improvisaatio on eräs tunnettu (ja hyväksytty) musiikin muoto, mutta että sama kirjassa. En näe asiaa ehkä samoin. Ainakin lupa pitää olla - ihan samoin kuin improvisaatiossakin. Kuinka moni kirjailija haluaa antaa kääntäjän improvisoida? Musiikissa improvisaatio voi olla hyvinkin erilainen.

    Minulle itse asiassa tuli olo, etten enää ehkä haluakaan lukea käännöskirjallisuutta, jos en kerran voi luottaa siihen, että sen on tarkoitus olla identtinen alkuperäisen kanssa. Halutessani improvisaatiota voin lukea vaikkapa Pride and Predujice - and zombies, by Jane Austen and Seth Grahame-Smith.

    Kuunnellessani Bachelbelin Canonia voin kuunnella eri versioita ja erotan esim. Jerry C:n version alkuperäisestä. Musiikissa mainitaan usein myös onko versio esim. e-minor vai d-minor jne.

    Moby Dick -vertaus pitäisi taasen lukea kontekstissaan. Yksittäisenä lauseena sen kääntäminen kirjaan on suorastaan mahdotonta, jos (ja kun, toivottavasti) halutaan säilyttää nyanssi. Siinä mielessä esimerkki on typerä.

    Täytyy myös muistaa, että suurin osa lukijoista vain lukee. Ei kaikkia kiinnosta kirjailijat eikä kääntäjät eikä välttämättä mitkään muutkaan. Ymmärrän (ja arvostan kovasti) toki kääntäjien ansiot, mutta nyt en voi olla miettimättä, että pitääkö lukijoiden hankkia joku "lukija-ajokortti" ollakseen oikeutettuja keskustelemaan saati kirjoittamaan lukemastaan - tai edes lukemaan!?

    Se on minusta selvää, ettei typoja tai muita kirjoitusvirheitä ole tarkoitus toistaa käännöksessä. Eli järkeä voi ja saa käyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samoilla linjoilla. Kommentoin jo tuolla yllä ennen kuin pääsin ketjun loppuun. Sanat ja sävelet ovat hiukan erilaisia 'jouston' tai merkitysten suhteen.

      Jos kääntämisessä sallitaan samanasteinen improvisaatio ja taiteellinen vapaus, käännöskirjat olisivat nimeltään 'Sannabananan versio Charlotte Bronten Jane Eyrestä' samalla tavalla kuin musiikissakin - ja kääntäjistä tulisi taiteellisia tähtiä, nimet suurella kannessa eikä pienellä jossakin sisälehdellä?

      Poista
    2. Minusta taas olisi hyvä ymmärtää, että ei kaikille sanoille löydy tismalleen samaa tarkoittavaa vastinetta muista kielistä. Ei myöskään sanonnoille, ilmaisuille tai ilmiöille.

      Hatusta tempaistu esimerkki:

      "Pitäisi rantasauna lämmittää, mutta kylläpä kehtuuttaa. Taidanpa jäädä syömään rönttösiä ja lanttusupikkaita."

      Tekstiä tuskin voisi kääntää täysin identtisesti vaikkapa xhosan kielelle, jos xhosaa puhuvien kulttuurissa ei esiinny rantasaunaa tai lanttusupikasta.

      Arkisempi esimerkki voisi olla englanninkielisen dialogin "you" - fiksu suomentaja varmasti puntaroi, milloin kääntää puhuttelun sinutteluksi, milloin teititteluksi.

      Kääntämisessä on paljon tulkintoja ja valintoja. Seminaarissa mainittiinkin "taikurin" käsite - kuinka monet tuntuvat uskovan, että kääntäjä heilauttaa taikasauvaa ja niin syntyy oikea, täydellinen käännös.

      Poista
    3. Musiikissa ja musiikissa on eroja.
      Perinteisessä klassisessa musiikissa on yleensä ihanteena tekninen taituruus mutta uskollisuus alkuteokselle, niinpä teokset esitetään nykyäänkin yleensä säveltäjän nimellä ja esittäjä on sitten siinä sivussa. Se on Mozartin huilukonsertto, esittäjä Patrick Gallois mainitaan pienellä alempana (esimerkki levystä jonka nappasin hyllystä).
      Alan harrastajat toki tuntevat paremmin myös esittäjät ja näiden erot ja merkityksen tulkinnalle, ja jotkut esittäjistä nousevat itsenäisiksi tähdiksi joiden nimi nousee keskeiseksi elementiksi. Mutta tämä ei varsinaisesti kuulu klassisen musiikin ihanteisiin.

      Monissa populaarimusiikin muodoissa, kuten rockissa ja jazzissa, taas esittäjä on nostettu keskiöön ja esittäjän odotetaankin vetävän teosta ihan omille teilleen. John Coltranen My Favorite Things ei Sound of Musiciin sopisi, ja Mekong Deltan versio Mussorgskin Näyttelukuvissa Mekong Delta määrittää teoksen, ei Mussorgski.

      Edellinen vastaa paremmin kirjailijan ja kääntäjän suhdetta, jälkimmäinen noita Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet -versioita (tai maltillisempana esimerkkinä vaikka Jean Rhysin Siintää Sargassomeri -kirjaa).

      Poista
    4. Sallan esimerkistä tuli mieleen että nuohan ovat myös asioita jotka helposti vanhentavat käännöstä. Jos kirjassa alunperin mainitaan pizza niin eihän sitä 1950-luvun suomeksi oikein voi kääntää, ja sitten 2000-luvulla voidaan naureskella että sana on käännetty piiraaksi tai kalakukoksi.
      Tai nimien kääntäminen, seikkaileeko Ihmemaassa Liisa vai Alice? Teräsmiehen siviiliminä käännettiin alkuesiintymisessä Lauri Kentäksi...

      Poista
    5. Eikö ole aivan yleistä, että tuollaiset kulttuurille spesifit sanat kirjoitetaan sellaisenaan ja sitten laitetaan tarvittaessa viitteeseen selitys, mistä on kyse juuri siksi, ettei niitä voi kääntää suoraan tai edes epäsuorasti?

      Klassisessa musiikissakin on paljon tähtiä, ja esittäjä on aina levyn kannessa teoksen nimen alla, ei jossain sisälehdillä... Kymmenen vuotta klassista päivittäin veivanneena tulkinta on todella tärkeä eikä kyse ole pelkästä tekniikasta, niin kuin ei missään muussakaan musiikin lajissa!

      Poista
    6. Niinpä, klassisessa musiikissa esittäjät tosiaan mainitaan kannessa, miksei sitten kirjoissa suomentajia?
      Improvisaatio on sitten eri asia, ja näkyy siinä että My Favorite Thingsin levytyksen kannessa on isoimpana John Coltrane ja Rodgers&Hammerstein mainitaan jossain sivussa...

      Itse asiassa tämä näkyy olevan myös vähän maa- tai kulttuurikohtaista, aika monissa lukemissani englanninkielisissä käännöksissä kääntäjä mainitaan kannessa, joko näkyvästi takakannessa tai jopa etukannessa. Englanninkielisessä kulttuurissa tunnutaan muutenkin olevan vahvemmin sitä mieltä että käännös on nimenomaan tulkinta ja siksi kääntäjänkin tulee olla esillä (ja toisaalta löytyy myös paljon lukijoita jotka eivät edes vaivaudu lukemaan mitään käännöskirjallisuutta koska ne ovat vain tulkintoja alkuperäisestä).

      Ja tapa kirjoittaa sanat sellaisenaan ja laittaa selitys viitteeseen menee helposti todella rasittavaksi luettavaksi joka kiinnostaa mahdollisesti vain akateemisia kirjallisuudentutkijoita, koska kaikenlaiset nyanssierot, mielleyhtymät, sanaleikit ja muut estävät 1:1-käännökset ja halvaannuttavat kääntäjän. Miten käännetään ranskaksi "rakastaa" ("aimer" on yleinen "pitää jostakin", siinä on eri merkitys)? Mitän kääntää "kaiho"? Tai "uskonto"? Tai "alavilla mailla hallan vaara"?

      Poista
    7. Hmmm, minun mielestäni kirjoitettu kieli on jotenkin paljon pikkutarkempaa kuin musiikin kieli. Tunteet ja tunnelmat välitetään äänen ja sanojen kautta eri tavalla, eli en ole varma kuinka hedelmällistä on noita kahta loppujen lopuksi vertailla?

      En ole ranskantuntija, joten en ole asiasta varma, mutta kuvittelisin, että ranskalaisetkin osaavat 'rakastaa' eivätkä vain 'pidä' esimerkiksi puolisoistaan samalla tavalla kuin vaikka sohvan väristä :-) Vaikka sitten käytettäisiinkin sen ilmaisuun samaa sanaa. Kääntämisessä niin paljon riippuu kontekstista, eikä kääntäminen sen vuoksi voikaan olla pelkkää kirjaimellisesti kääntämistä. Niin kuin suomen kielessäkin onnea voidaan toivotella samalla sanalla monessa yhteydessä kun taas englanniksi sanottaisiin congratulations tai good luck tilanteesta riippuen, ja onni voi olla myös happiness.

      Minusta on yleensä mielenkiintoista lukea sellaisia alaviitteitä ja väittäisin, että aika harvassa ovat normaalisti yhden kirjan puitteissa sellaiset sanat tai ilmaisut, joiden kääntäminen ei mitenkään onnistu ja joudutaan selittämään.

      Nuo esimerkkisi taitavat kääntyä merkityksiltään ainakin englanniksi ihan hyvin, ranskasta en tiedä tippaakaan!

      Poista
    8. Kyllä aimer on rakastaa. Yleinen pitäminen on aimer bien tai aimer beaucoup. Puhekielessä tietysti Ranskassa saatetaan rakastaa nykyään vähän kaikkea, mutta niinhän sitä tehdään suomeksikin. Se, ettei aimer kuulosta omaan korvaan yhtä vahvalta kuin "rakastaa", johtuu siitä, ettei se ranska ole oma äidinkieli, eikä sanaan siksi nivo yhtä paljon tunteita. Olen näiden kahden sanan merkityksiä ja vastaavuutta pohtinut omassa elämässäni. Todellisuudessa molemmissa sanoissa on ihan yhtä paljon sisältöä ja merkitystä kuin niiden käyttäjä niihin sisällyttää.

      Poista
  7. Salla, eihän sitä kukaan odotakaan. Hyvä kääntäjä tuntee kielen lisäksi riittävän hyvin sekä "kulttuurin josta kääntää" että "kulttuurin johon kääntää". Totta kai siinä joutuu tekemään valintoja ja myös tulkitsemaan. Mutta mielestäni käännöksen tulisi olla mahdollisimman identtinen alkuperäisen kanssa. Jos haluaa sooloilla, voi vaikka kirjoittaa kirjan kokonaan itse.

    Arvostan kovasti kääntäjien työtä - olisi jäänyt (ja jäisi) moni kirja lukematta ilman heidän työtään! Laura Jänisniemen käännökset ovat minulle tuttuja mm. useista Mankellin kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, ollaan siis samaa mieltä siitä, että kääntäjä joutuu tekemään valintoja ja tulkintoja. Minua kiinnostaisi kuulla, mitä siinä tapauksessa tarkoitat sillä, että "käännöksen tulisi olla mahdollisimman identtinen alkuperäisen kanssa".

      Kun tulkinnat ovat välttämättömiä, on todennäköisesti että kaksi eri kääntäjää kääntää saman alkutekstin keskenään eri tavalla. Käännökset olisivat siis epäidenttisiä keskenään, mutta silti ne kumpikin voivat olla alkutekstille uskollisia.

      Poista
    2. En vastaa Elegian puolesta, mutta laitan silti ajatukseni tänne alle, koska tämähän on todella mielenkiintoinen keskustelu!

      Pyrkimyksenä on varmasti se, että tosiaan säilytään alkutekstille uskollisena. En usko, että kahden eri kääntäjän käännöksellä olisi suuria eroavaisuuksia, jos käännökset on tehty ajatuksella ja kielet ovat hallussa. Kirjailija on miettinyt jokaista sanaansa ja sanojen merkityksiä. Samaa oletetaan kääntäjältä, jotta siis se sama viesti välittyisi lukijalle.

      Näkisin sen identtisyyden siten, että jos kääntäjä ja kirjailija kävisivät kirjasta ja käännöksestä keskustelua, he olisivat samaa mieltä kääntäjän sanavalinnoista ja sanojen tuomista merkityksistä.

      Poista
    3. Tarkoitan sitä, että kääntäjä kääntäessään pyrkii säilyttämään käännöksessään mm. alkuperäisen tekstin tunnelman ja rakenteen eikä lisäile (tai poista) sinne omiaan. En siis arvosta mitään "saarikoskisooloilua". Kenties "mahdollisimman identtinen" on typerä ilmaisu minulta. Ehkä uskollinen alkuperäiselle tekstille olisi parempi.

      Otan nyt vielä esimerkiksi Mankellin kirjat, koska olen lukenut lähes kaikki häneltä suomeksi käännetyt aikuisten romaanit. Minusta niissä on hyvät käännökset, kieli on hyvää suomea eikä se tunnu käännetyltä, jos näin voi sanoa. Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon, että vaikka Mankellin kirjoja on kääntänyt useat eri kääntäjät, kirjoista tunnistaa Mankellin tyylin. En siis esim. erota vaikkapa Wallander-sarjan kirjoja lukiessani sitä, kuka on kirjan kääntänyt.

      Poista
    4. Keskustelu on niin mielenkiintoista että haluan jatkaa vielä parilla esimerkillä. Googlella löytää Leena Kelloniemen gradun vuodelta 2003: "A Midsummer Night’s Dream – Untako vai unelmaa? Paavo Cajanderin ja Lauri Siparin Shakespeare-suomennosten vertailua". Siitä esimerkki:

      Shakespeare:

      Helena: You draw me, you hard-hearted adamant!
      But yet you draw not iron: for my heart
      Is true as steel. Leave you your power to draw,
      And I shall have no power to follow you.

      Cajander:

      Helena: Mua vedät, kovakiskoinen maneitti!
      Et toki rautaa vedä: sydän mull’ on
      kuin teräs luja. Heitä vetovoimas.
      Niin mull’ ei voimaa sua seurata.

      Sipari:

      Helena: Sinä senkin julma magneetti –
      sillä rautaa lujempi
      on minun uskollinen sydämeni.
      Jos tahdot päästä minusta
      tee ensin jotain vetovoimallesi,
      sen suhteen olen minä voimaton.

      Toisen esimerkin nappaan J.D. Salingerin Siepparista ruispellossa, luin itse suomennoksia rinta rinnan ja tein blogiraportin pari vuotta sitten:

      Salinger: "You could tell he was very ashamed of his parents and all, because they said 'he don't' and 'she don't' and stuff like that and they weren't very wealthy."

      Saarikoski: "Se häpes selvästikin vanhempiaan kun ne sano "presitentti" ja sillailla eikä niillä ollu rahaa."

      Schroderus: "Se selvästikin häpesi vanhempiaan, koska ne sanoivat "ratio" eikä radio ja muuta vastaavaa eikä ne olleet kovin varakkaita."

      Näissä tapauksissa voi mielestäni sanoa, että kaikki kääntäjät hallitsevat sekä lähtökielen että kohdekielen ja silti käännökset ovat keskenään epäidenttisiä.

      Poista
    5. Luulen, että me ymmärrämme sen identtisyyden nyt eri tavalla, eli kyse ei ole joka ikisen sanan kirjaimellisesta kääntämisestä, vaan niistä sanojen merkityksistä ja viestistä. Voisin hyvin kuvitella, että Salinger voisi olla ok molempien käännösversioiden kanssa, vaikka toisessa on valittu radio ja toisessa presidentti, jotka siis poikkeavat alkuperäisestä tekstistä, sillä muutoin käännöslauseissa ei olisi järkeä!

      Vaikka viestiltään ja merkitykseltään molemmat ovat aika samankaltaisia, minusta Schroderuksen on uskollisempi alkuperäiselle tekstille, siis tämän ainokaisen lauseen perusteella :-) Esimerkiksi voisi viilata ja sanoa, että wealthy on nimenomaan varakas tai rikas, koska Salinger ei kirjoittanut 'and they didn't have any money.' Lisäksi Saarikosken käännös kuulostaa vielä astetta enemmän puhekielisemmältä kuin originaali.

      Historiallisten tekstien kääntäminen on tietenkin vielä monta astetta haastavampaa, sillä kiistelläänhän jo siitäkin, mitä sanat alkukielellä merkitsivät ja kuinka ne sanoa ymmärrettävästi nyt. Tuo esimerkkikin on jo käännös alkuperäisestä Shakespearesta moderniksi englanniksi! Siparin käännöksessä on minusta otettu enemmän vapautta originaalista.

      Mutta en siis ole mikään kääntämisen ammattilainen tai muukaan asiantuntija, kunhan olen kielistä kiinnostunut ja toiseen kieleen uponnut, eli jäävi olen mitään oikeasti arvioimaan. Kuitenkin, jos ajattelisin, että joku kääntäisi omaa tekstiäni, niin haluaisin, että se olisi merkityksiltään, ja silloin kuin mahdollista, sanoiltaankin, mahdollisimman identtinen alkuperäisen tekstini kanssa.

      Poista
    6. Pitääkin käydä katsomassa se Salinger-raporttisi!

      Poista
    7. Tarkennan vielä, etten minäkään missään tapauksessa kaipaa liian kirjaimellista kääntämistä, koska se on yleensä suorin tie kömpelöön suomennokseen. :)

      Poista
    8. Nyt tämä koko asia (kääntämisen mahdollisuus/mahdottomuus) jäi mua vaivaamaan! Varmaan olitkin jo tietoinen, mutta laitan silti äskeisen googlauslöytöni tänne, kun sopii tuohon ylläolevaan: Tanja Falk (Tampereen yo) on näköjään tehnyt gradunkin noista kahdesta Sieppari-käännöksestä! En ehtinyt tsekata, että voiko sitä lukea netissä tai miten muuten sen voisi saada käsiinsä ellei ole paikan päällä, mutta varmasti kaikenlaista tähän aiheeseen liittyvää mielenkiintoista siitä löytyisi.

      Tuli myös mieleen sellaisten laajalle levinneiden kieltenkin erot, kuin esim englannin tai espanjan. Kuinka eri sanoja käytetään eri lailla ja kuinka kehitellään uusia, omia sanoja eri maissa, vaikka kieli olisikin muka 'periaatteessa' sama. Kääntäminen on hurjan vaikeaa, jopa yhden kielen sisällä eri maissa ja eri aikakausina!

      Itse olen lukenut käännöskirjoja viimeiset vuodet lähinnä aasialaisilta kirjailijoilta. Ei ole valitettavasti mitään toivoa siitä, että oppisin vaikka lukemaan mandariinia niin sujuvasti, että voisin lukea alkukielellä. Todella hyödyllistä siis miettiä näitä käännösjuttuja, tämän keskustelun ansiosta oikein havahduin taas!

      Poista
    9. Keskustelussa on ollut kyllä todella valaisevia esimerkkejä.

      Poista
    10. Sallalle: lisägooglailun seurauksena huomasin, että kuulemma Saarikosken englanninkielentaito oli aika heikko, eli ehkä siksikin Schroderuksen käännös tuntuu onnistuneemmalta? Kauheaa kuinka en voi antaa tämän olla. Laitoin omaan blogiinkin hiukan tajunnanvirtaa, kun asia melkein ahdistaa. Mutta nyt lopetan tämän Hannan blogin kaappauksen :-)

      Poista
    11. En tiennyt Falkin gradusta, mutta täytyykin googlettaa se! Saarikoski ei tosiaan ainakaan ääntänyt englantia kauhean hyvin - mieleen on jäänyt anekdootti, jossa Saarikoski matkusti Englantiin ja hänet pysäytettiin tullissa. Hän selitti kääntävänsä James Joycea suomeksi mutta häntä ei meinattu uskoa, kun puhui niin kehnoa englantia. :)

      Tästä huolimatta Saarikoski teki paljon loistavia käännöksiä - toki hänen laajaan käännöstuotantoonsa mahtuu kyseenalaisempiakin tuotoksia. En siis usko hänen kääntäneen "eikä niillä ollu rahaa" sen vuoksi, etteikö hän olisi ymmärtänyt, mitä "they weren't very wealthy" sanatarkasti tarkoittaa. Saarikosken ja Schroderuksen Sieppari-käännösten paremmuusjärjestys tuntuu sekin olevan kovin subjektiivista, koska esimerkiksi blogini kommenteissa kummankin käännöksen kannattajia löytyi. :)

      Jos asia vaivaa, kannattaa lukea kumpikin käännös ja alkukielinen teos, on antoisaa puuhaa. :)

      Poista
  8. Sannabanana, hyvin selitetty ja olen samaa mieltä. Noin minäkin sen näkisin.

    VastaaPoista
  9. Minusta hyvältä kuulostaisi: "Voitte kutsua minua Ismaeliksi." Sitä ei ollut tuossa listassa. En ymmärrä miksi pitäisi kirjoittaa Ishmael.

    VastaaPoista
  10. Kiitos hienosta raportista ja keskustelunavauksesta; aivan mahtavaa, että Sallan kanssa jaatte seminaarin tunnelmia ja ajatuksia meille muille.

    Minäkin lukisin mielelläni "kääntäjäblogia"; senhän ei tarvitsisi olla kollegojen töitä arvioiva blogi vaan kukin kääntäjä voisi nostaa siellä esille omassa työssään esiin nouseita haastavia kohtia / muita ajatuksenaiheita. Vrt. Lanu-kirjailijoiden blogi grafomania, eihän sielläkään kritisoida toisten kirjoja vaan kerrotaan omasta työstä, alan yleisistä ilmiöistä jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin olisi todella mielenkiintoista lukea kääntäjäblogia, ja nimenomaan sellaista, jossa avattaisiin kääntäjän työtä omien kokemusten ja ajatusten kautta!

      Poista
  11. Tuota Ishmael-esimerkkiä onkin hauska tehdä toisinpäin: kääntää nuo suomalaiset englanniksi. Monikaan ei käänny 'call me Ishmael', vaan niistä löytyy aika paljon lisää, enkä voi kuvitella noita kaikkia mitenkään oikeasti varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi.

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoinen bloggaus! :) Tuo Juvan esimerkki on kyllä osuva. Olen joskus ollut kuuntelemassa Juvaa ja hän jos joku osaa kertoa kääntäjän arjesta ja roolista niin että pakostakin jää miettimään sitä, miksi ihmeessä kääntäjät usein unohdetaan täysin, kun puhutaan suomennetusta kaunokirjallisuudesta.

    VastaaPoista
  13. Kiitos kaikille kommenteista. Mahtavaa, kun aiheesta keskustellaan.

    VastaaPoista
  14. Menee nyt vääntämiseksi, mutta en siis tarkoittanutkaan, että Saarikoski ei olisi ymmärtänyt, mitä wealthy tarkoittaa, mutta Salinger takuulla tiesi, miksi kirjoitti kirjansa niillä sanoilla kuin kirjoitti :-)

    Saarikosken ansiot tuon käännöksen kohdalla saattavat liittyä muihinkin asioihin suomalaisessa kirjallisuudesssa, kuin alkutekstille uskollisuuteen. Minusta on selvää, että kääntäjien kielitaidoissakin on eroja.

    Kiinnostaa kyllä nyt ihan uteliaisuudesta lukea nuo käännöksetkin, jos jostakin saisin käsiini.

    VastaaPoista
  15. Asia, joka on joskus mietityttänyt: miksi joitakin kirjoja käännetään toisen kielen kautta suomeksi? Esimerkkinä vaikka Murakami, jonka kirjoista Suuri lammasseikkailu, Sputnik - rakastettuni, Kafka rannalla ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on (Wikipedian mukaan) suomennettu englannista. Ihmettelen erityisesti Kafkaa rannalla, joka on kuitenkin julkaistu Keltaisessa kirjastossa. Osaako joku sanoa tähän jotakin? Onko japanin kääntäjiä Suomessa liian vähän, vai onko tämä kustannuskysymys? Vai jotain muuta?

    Elli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti usein on kyse juuri siitä, että ei ole tarjolla kääntäjää, joka osaisi pystyisi suomentamaan alkukielestä suomeksi riittävän hyvin. En ole varma, mikä japanista suomentajien tilanne on, onhan ainakin Kai Niemisellä on pitkä ura japanilaisen runouden suomentajana. Ja on hän suomentanut runojen lisäksi myös japanilaisia romaaneja: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kai_Nieminen_%28kirjailija%29

      Poista

Kiitos kommentistasi!