28.8.2013

Milla Ollikainen: Veripailakat


Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
Sivuja: 224
Mistä: Arvostelukappale
Luettu: Bussimatkalla välillä Praha–Berliini
Lyhyesti: Ylläkselle sijoittuva rikosromaani, jonka murhamysteeriin sekoittuvat joutilaisuuden ylistys, vanhat sukuvihat, median ylilyönnit, hitaasti tarkentuva motiivi sekä kotiseuturakkaan lukijan innostus.

Olen odottanut kirjaa siitä asti, kun kuulin, että Milla Ollikainen voitti romaanillaan Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun. Vaikka juna on kuljettanut minut kotiseudultani Kolarista yli 1000km päähän asumaan, olen erittäin kotiseuturakas ja luen edelleen viikoittain paikallislehden. Juuri Luoteis-Lapin sivuilta Ollikaisen tekstit ovat minulle alun perin tuttuja, sillä hän oli lehden päätoimittaja Kolarissa asuessaan. Hänen miehensä Aki Ollikainen (Nälkävuosi-romani!) muuten kirjoitti ja valokuvasi lehteen myös. Tämä siis kerrottavaksi tähän heti alkuun, sillä lukemiseeni vaikutti erittäin paljon se, että romaani sijoittuu Kolariin.

Minna mainitsee, että romaanin vahvuus on elokuvallisesti rullaava dialogi. Minua viehätti myös tutun kuuloiset, murteella kirjoitetut keskustelut. Ja henkilöidenkin nimet ovat niin kolarilaisia, että tuntuu kuin tietäisin nämä Ylläksellä työskentelevät nuoret henkilökohtaiset. Tosin he kyllä eroavat kaikista tutuistani siinä mielessä, että kirjan henkilöt haaveilet paremmasta elämästä muualla ja maleksivat kaiket vapaa-aikansa tunturibaarissa. Mutta toisaalta en enää tunne niin nuoria kuin kirjan pää- ja sivuhenkilöt ovat.

Tätä kirjoittaessani aloin miettiä, että kuka oikeastaan on kirjan päähenkilö. Onko se Vuontisjärvi-niminen kokenut poliisi, joka tutkii gondolihississä sattunutta nuoren pojan murhaa vai murhapaikan läheisyydessä liikkunut velttomoraalinen Krisse, joka päätyy sattumalta kuvaamaan murhapaikan iltapäivälehdille? Vai onko se nuori ja innokas toimittaja, joka sotkeutuu selvitystyöhön? Vai onko päähenkilö yhtä kuin koko henkilökuntakaarti, sillä he kaikki liittyvät murhatutkimuksiin jollain tapaa.

Henkilöitä on siis paljon, mutta en kokenut tätä yllättäen mitenkään lukukokemusta häiritseväksi. Minulle päähenkilö on kaiken aikaa Ylläs. Pystyin hyvin tarkkaan näkemään tapahtumapaikat, vaikka välillä liikutaan myös tunturialueen ulkopuolella kyläteillä ja kauemmissa metsissä. Yksittäisiin henkilöhahmoihin en kaivannut syvällisempää tutustumista, sillä romaanin sopi tämäntapainen "kollektiivisesti koettu" -tunnelma. Lapsen kuolema on kaikille järkytys, mutta ihmiset reagoivat poliisin läsnä oloon monenkirjavalla tavalla. Kirjan mittaan verrattuna henkilöiden määrä on aika ylärajoilla, mutta yhteisökokemuksen kuvaamiseen tarvitaan monta ääntä.

Murresanojen käytössä välillä haksahdetaan ja hoo taipuu naapuripaikkakunnan murteen mukaisesti, mutta harvaa tämmöinen häiritsee. Eikä minullakaan ole muuta varmuutta kuin tunne siitä, että joku sana on sopimaton kontekstiin. Esimerkiksi kirjassa alinomaa käytetty läppi-sana ei sopinut mitenkään poliisin suuhun, kun hän puhuu kuolleesta, murhatusta lapsesta. Lapsia kyllä läpitellään Kolarissa, mutta minun on vaikea uskoa, että kovinkaan moni paikallinen valitsee tämän sanan puhuessaan uhrista. Se on siihen yhteyteen liian vähättelevä. Murresanat saattavat aluksi myös niihin tottumatonta vaivata, mutta kuten Kirsi kirjoittaa, ne tuovat tarinaan myös kaivattua väriä.

Veripailakat on muutoin oikein autenttisen tuntuinen ja kieli täsmällisen hyvää. Kirjan lukee nopeasti, sillä tarinassa on hyvien suosikkidekkarieni lailla lukuimua ja kuka-sen-todella-teki-salaperäisyyttä. Päätarinan lisäksi välillä sivuilta löytyy pidempiä kursivoituja pätkiä, jotka kuljettavat lukijan ajassa taaksepäin antaen ratkaisunpalasia murhamotiivin ja tekijän selvittämiseksi. Loppu ei varsinaisesti yllättänyt, mutta arvostan, että kaikkea ei selitetä auki. Tietty mystisyys säilyy ja saa palaamaan sivuilla taaksepäin ja tarkistamaan muutama aiemmin annettu johtolanka.

Minulla on kotikenttäetu kirjan likettämiseen, mutta taatusti tarina toimii muillakin. Epätyypillinen rikosmiljöö, loppua kohti kirivä jännitys, hyvä loppuratkaisu ja kiinnostava rikostarina, joka ottaa vähän kantaa niin poliisin työoloihin haja-asutusalueella kuin keltaisen lehdistön toimintatapoihin, innostavat varmasti myös muita hyvän dekkarin ystäviä.

Kirjassa ei raakuuksilla mässäillä eikä kirjassa ole liioitellun pitkiä takaa-ajokohtauksia, jännite rakennetaan näitä paremmin: pikkuhiljaa tiedonjyvä toisensa jälkeen motiivi selviää ja vaikka perinteistä toista murhaa osaa lukiessa odottaa, kohde silti yllättää.

Suosittelen perinteisten arvoitusdekkareiden ystävälle, joka tietää sen, että hiljaisissa vesissä ne pahat kalat ui.

6 kommenttia :

  1. Tämä kyllä kiinnostaa minua nimenomaan tuon Lappi-ulottuvuuden vuoksi. Siispä listalle! :)

    VastaaPoista
  2. Lukulistallani tämäkin, joten vain silmäilin postaukseksi. Vau, melko varma, että ihan mun juttu :)

    VastaaPoista
  3. Enpä ole koskaan kuullut sanaa "läppi" ja vielä vähemmän olen kuullut "läpittelystä". Läppi on sitten ilmeisesti haukkumasana lapselle, samaa sarjaa kuin pentu tai kakara?

    Rosa Liksomin kirjoissa lapsia taidettiin kutsua klapeiksi tai klappeiksi. Eikö klapi tarkoita myös koivuhalkoa? No, ei kai se ole yhtään pahempi nimitys kuin mukula, joka voi tarkoittaa myös siemenperunaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsin Rosa Liksomin tässä yhteydessä, koska muistaakseni hän on myös kotoisin Pohjois-Suomesta, jostain pikkukylästä.

      Poista
  4. Sain kirjan viime viikolla lahjaksi, joten kohta pääsen nauttimaan :)

    VastaaPoista
  5. Hyytävän kuuloinen rikos ja ilmeisesti onnistunut dekkari. Paikallistuntemuksesi toi kirjan lähelle, mainio arvio!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!