9.9.2013

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo


Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Alkuperäinen kustantaja: WSOY, 1987
Kirjan julkaisija nyt: Crime Time, 2012
Sivuja yhteensä: 140
Mistä: oma ostos
Luettu: sähkökirjana
Kotimainen jännitysromaani

Kesällä innostuin lukemaan Eeva Tenhusen iki-ihania jännityskirjoja. Juhannuksena luin kolme kirjaa putkeen ja sen jälkeen jatkoin vain kirjojen ostamista. Olen lukenut nyt kaikki Tenhusen kirjat – paitsi 20 kirjeestä koostetun kokoelman Rakas perhe (1982) – mutta arvioimatta blogiini on vielä Kuolema savolaiseen tapaan (huippu!), Hyvän tytön hautajaiset (hyvä!), Viimeinen pari (hyviä hahmoja!) ja Kuolema sukupuussa (kieron kiva lukukokemus!).

Tenhunen ei ole julkaissut sitten vuoden 1987, joten rohkenen pitää tätä viimeisintä hänen viimeisenä teoksenaan. Olisi mahtava, jos häneltä kirja vielä ilmestyisi, mutta toisaalta nämä rikoskirjat ovat kestäneet hyvin aikaa ja näistä voivat vielä monet nauttia. Dekkareiden kenttä on laaja, klassisesta arvoitusdekkarista aina nykydekkareiden lajirajoja rikkoviin teoksiin. Tenhusen kirjat edustavat minulle suomalaista cozy mysteryä parhaimmillaan. Kirjoissa on huumoria, sähläystä, romantiikkaa, ja tarkkasilmäinen rikoskomisario, joka johtolanka kerrallaan selvittää murhaajan motiivin, tekotavan ja henkilöllisyyden.

Joka uniinsa uskoo oli kaikista näistä lyhyellä aikavälillä lukemistani kirjoista hailakoin. En välittänyt niin loppuratkaisusta, ja Liisan hihhulointi toisti vähän liikaa Viimeinen pari -romaanin asetelmaa. Hänen elämästään löytyy taas joku auktoriteettihahmo, jota on lapsesta asti rakastanut ja joka on niin karismaattinen, että saa pyöriteltyä kaikkia ihmisiä mielin määrin tahtonsa mukaan. Viimeisessä parissa tämänkaltainen henkilö oli Liisan entinen rippikoulupappi.

Liisa on kyllä veikeä hahmo, sillä hän on kirja toisensa jälkeen hyvin teräväpäinen aina silloin kuin ei ole. Heh. Hän on todella uskottava, vaikka on niin ristiriitainen. Tässä kirjassa parasta antia oli se, että Tenhunen vaihtaa näkökulmaa ja äänessä on vuoroin Liisa, vuoroin Martti. Kaikkiin tapahtumiin tulee kiinnostava kaksoisvalotus, sillä pariskunta analysoi kertomavuoroillaan sekä tilannetta että toistensa käytöstä.

Kirjan päähenkilönä on myös Kirkkosaaren vanhan pappilan isäntä Tuure Sarho. Hyvin narsistinen hahmo, joka pelaa läheisiään ja nauttii valloittaessaan aina uuden uhrin. Hän on naimisissa Liisan Hanna-tädin kanssa mutta asuu naapurissa avopuolisonsa Hillevin kanssa. Naiset ovat keskenään väleissä, koska eivät osaa elää ilman Tuure-herraa. Eivätkä he ole ainoita Tuuren mielitiettyjä. Melkoinen tapaus, joka viettää vielä vuosittain omaa kuolinpäiväänsä suurieleisesti. Tuure on nähnyt unta 25 vuotta sitten, jossa hänelle on ennalta määrätty kuolinpäivä ilman tarkkaa vuosilukua. Siitä lähtien hän on vuosittain kiivennyt Kaikuvuoren kallioille puhuttelemaan läheisiään ja sen jälkeen järjestänyt isot juhlat. Tänä vuonna kutsun saavat myös Liisa ja Martti.

Kirjassa on kyllä hyvin mielenkiintoinen aihe, eikä Joka uniinsa uskoo ole missään nimessä huono teos, vaikka se muuhun tuotantoon nähden asettuukin häntäpäähän. Uskon sen johtuvan loppuratkaisusta. Lukekaa muutkin tämä kirja ja kertokaa, mitä mieltä lopusta olette! Se vaivaa minua! Kuten myös blogikollegaani Ammaa, jonka arviosta löytyy myös hyvin autenttisia kuvia.

3 kommenttia :

  1. Minä jotenkin hyljin kirjan loppuratkaisua, sillä olen taas unohtanut sen! En tosiaan ole pitänyt siitä, koska se ei pysy mielessäni... Saat kertoa sen minulle joskus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhaa. Hauskaa, mutta voi olla, että tämä loppu unohtuu minultakin.

      Poista
  2. Kyllä tämä tosiaankin taitaa olla Tenhusen kirjoista heikoin, mutta minä en muista kirjasta enää oikein mitään. Vain alkuasetelman ja sen, että Liisa ja Matti vuorottelevat kertojina. Olen kanssasi samaa mieltä, että Tenhusen kirjat ovat suomalaisia kotoisia jännäreitä parhaasta päästä.

    Oletko muuten lukenut Liisa Nevalaisen kirjoja? Voisit tykätä niistäkin. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!