David Nicholls: Kaikki peliin

Pidin. En pitänyt. Pidin. En pitänyt.

Arpomiseksi menee, mutta koska edes mietin tällaista, niin loppufiilikseksi jää kyllä valitettavasti pettymys. En pitänyt David Nichollsin uusimmasta suomennoksesta Kaikki peliin (Otava, 2012. Suomennos: Sauli Santikko) erityisen paljon. Se kalpenee kädet pystyssä aiemmin lukemalleni Sinä päivänä -teokselle kuin omenavarkaista yllätetty pojankloppi.

 

Kaikki peliin muistutti minua, miksi en pidä amerikkalaisista blockbuster-teinielokuvista (tiedän, että Nicholls ei ole amerikkalainen) ja niiden kulahtaneen stereotypisestä henkilökuvauksesta. On nörttejä, on suosittuja tyttöjä, on älykköjä, juntteja, urheiluhulluja, bilettäjiä ja niitä tyttöjä, jotka tietävät tasan tarkkaan, mikä on aitoa ja oikeaa tässä maailmassa, eivätkä he häpeile tämän totuuden laukaisemista päin alempiarvoistensa pläsiä. En ole niin vanha, ettenkö muistaisi että tällaisia tyyppejä vähemmän kärjistettynä löytyi myös omasta pienestä lukiostani, mutta tosielämässä on silti vähän enemmän värejä kuin musta ja valkoinen.

Mutta miksi, oi miksi, niissä elokuvissa kuvataan aina niitä tavoittamattoman kauniita ja eteerisiä tyttöjä, joita nörttipojat kuola valuen halajavat. Miksi asetelma on aina niin, että tytöt ovat jalustalla ja tarinan vitsi syntyy siitä, että joku finninaamainen kynäniska uskaltautuu yrittää tavoitella heidän suosiotaan. Niin noloa, niin totta, niin hauskaa. Ja ehkä juuri tämä asia tökki Kaikki peliin -teoksen kohdalla. Se oli kyllä nolo, mutta myötähäpeässä yksikseen on turhan vähän ainesta nauruun. Totta se on varmasti joltain osin, kun tämä kuvasto nörteistä ja suosituista toistuu populaarikulttuurissa kerta toisensa jälkeen. Mutta teos ei ollut hauska, vaikka se sitä lupaili.

Mutta kuten sanoin, teos vain muistutti minua niistä elokuvista, se oli kuitenkin riittävän hyvä, että halusin lukea loppuun ja tietää, että miten päähenkilö Brianille käy yliopistoelämänsä ensimmäisenä vuonna, hänen yrittäessään tavoitella yhtä aikaa suosiota, yliopistojen välisen televisiovisailun edustusjoukkueen paikkaa ja yläluokkaisen Alice Harbinsonin sydäntä. Televisiovisailuun keskittyvät juonenpätkät ja joka luvun aloittava tietokilpailukysymys toivat lukemiseen jotain kimmoketta ja jaksoin lukea myös haukotuttavat nolostelukohtaukset läpi epätaidokkaine iskuyrityksineen ja tanssikohtauksineen.

Petyin teoksen yllätyksettömyyteen. On alusta asti selvää, miten käy asetelmassa kiihkoisa nörttipoika - suosittu kaunotar - nenäkäs naispuolinen ystävä, joka väheksyy pojan kaunottareen osoittamaa kiinnostusta. Siitä siis ei riitä jännitettä yli 400 sivuiselle kirjalle. Keskityin muihin asioihin. Etsin kiinnostavuutta työväenluokan ja yläluokkaisen arjen yhteentörmäyttämisestä (aika pinnallista). Yliopistoelämän kuvailusta (tätä oli aika vähän), poikien välisestä ystävyydestä (jälleen kerran aika ennalta-arvattava juonenkuljetus), 80-luvun populaarikulttuuriin (pilkahduksia siellä täällä) ja televisiovisailuun keskittyvistä kohtauksista (jee, löysinpä syyn, miksi luin kirjan loppuun).

Mitä se kertoo minusta, etten pitänyt teoksesta, joka on niin monien mielestä hyvä. Ei yhtään mitään. Sinä päivänä oli raadollisesti tarkasteltuna aika samanlainen teos kuin tämä, mutta pidin siitä valtavasti. Rimakauhua ja rakkautta  -sarjan käsikirjoittajiin kuuluneen Nichollsin hauskuus kajasti paremmin aiemmin lukemassani kuin tässä hänen esikoisessaan.

Kirjallisuusviittaukset ja päähenkilön älykköaseman romahtamisesta annan plussaa. Mutta lopulta teos jätti niin pitkästyttävän maun, että en tykännyt -tarra pärähti kirjan päälle (vertauskuvallisesti).