Kirja, joka oli bussimatkaa tylsempi

Myönnän kyllä, että alun alkaenkin valitsin Georges Bataillen lyhyttäkin lyhyemmän teoksen Madame Edwarda vain sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lukuhaaste käynnissä. Ja se toinenkin. Siinä se kirjaston hyllyssä näytti niin pieneltä ja sopivalta bussimatkalla lukaistavaksi. Kirjan kansi on kauttaaltaan pinkki ja pienellä alareunassa on etanan kuva ja teksti: "lue vähemmän".

Aloitin kirjan heti bussissa, ja mietin, että onneksi kännykässäni on niin huono akku, ettei se taas kestänyt koko päivää päällä, joten en voi kesken lukemisen karata nettiin. Ahaa, kirjan alussa on pitkä esipuhe ja esipuheen lisäykset ja vielä kääntäjän huomautukset. Jopas nyt, koko teoksesta suurin osa on siis jotain muuta kuin päätarinaa.

Saan selville, että Madame Edwarda julkaistiin ensi kerran vuonna 1941 ja uudelleen vuonna 1945 pieninä painoksina, ja että se on kirjoitettu aluksi salanimellä. Kaisa Siveniuksen suomennos on vuodelta 1998. Sitten paljon pohjustusta siitä, kuinka teos on oikeasti vakava eikä kepeä, kuten sukupuolielämää käsittelevät kirjoitukset yleensä on. Tai niitä sellaisina pidetään.

Katse alkaa jo harhailla muualle, ja minua huvittaa, kuinka virolainen bussikuski joutuu joka pysäkillä huutamaan ensimmäisenä, että tämä bussi on numero 52. Ja jokainen matkustaja sanoo ensimmäisenä, että tuo kyltti on mustana. Takanani räkättää neljän naisen kimppa, hekin ovat kuskille rikkimenneestä numerokyltistä maininneet ja kovaäänisin heistä toteaa kuskin varmaan pian kyllästyvän näihin huomautuksiin. En pidä naisesta, vaikka kohtaamisemme bussipysäkillä oli hyvin lyhyt. Minua ei häirinnyt piimän, ruisleivän ja muiden ruoka-aineiden luettelointi vatsaoireiden aiheuttajina, mutta en pitänyt siitä, kuinka aikuinen nainen jaksaa esiintyä ystävilleen heittelemällä karkkipapereita maahan. Siinä vaiheessa, kun hän bussissa alkaa kertoa tarinaa vantaalaisesta bussikuskista, joka toden totta kyllästyi kesken ajon ja lähti suuttuneena bussista jättäen matkustajat sisälle ihmettelemään, syvennyn takaisin Madame Edwardan esipuheeseen. Nautinnon ja sukupuolisen rakkauden filosofointia..

Istun ensimmäisellä penkillä, ja tämä joka pysäkillä toistuva näytös on lempikohtaukseni, enkä malta enää jättäytyä vain katselijan rooliin. Kun bussikuski avaa taas oven ja toteaa, että bussin numero on 52, huomaan, ettei tämä tieto tavoita kaikkia bussipysäkillä olevia ihmisiä. Nousen paikaltani ja menen ovelle. Sanon kahdelle naiselle, että tämä on bussi numero 52. He haluavat tietää, miksi numerokyltti ei ole toiminnassa. Sanon, että se on rikki. Olen reipas, eivätkä rouvat edes halunneet alun perinkäään nousta tämän bussin kyytiin. Kuitenkin kaikki kiittelevät minua siitä, että tilanne sujui niin mukavasti. Olen jotenkin ylpeä itsestäni.

"Ahdistukseni saa vihdoin ehdottoman ylivallan. Kuollut ylivaltiuteni on ulkona kadulla. Se on kiinni saamaton – sitä ympäröi haudan hiljaisuus – se kyyristelee odottaen jotain kauheaa – ja silti sen surullisuus nauraa kaikelle."

En tajua mitään.

Kunnes tarinaan tulee joku tolkku. Päähenkilöä repii ahdistus siitä, että hän näkee kaksi ohikiitävää tyttöä, jotka haluaisi riisua paljaaksi. Naurattaa, että keskityn siihen, että sana ohikiitävä on kirjoitettu yhteen, vaikka tässä olisi heti alkuunsa mahdollisuus tutustua päähenkilön mielenliikkeisiin.

Bussikuskit vaihtuvat. Suomalainen kuski kysyy kyltistä, virolainen kertoo, että on soittanut asiasta, mutta ei tiedä, koska korjaaja on tulossa. Mutta koska bussimatka tuntuu jo sketsiltä, totta kai korjaaja tulee jo samalla pysäkillä, kun kuskit ovat vaihtuneet. Kestää jonkin aikaa, kunnes matka voi jatkua.

Sillä aikaa kirjassa päähenkilö on kohdannut Madame Edwardan, joka on jumalainen huora. Sitten haarojen esittelyä, törkypuheita, ja koko ajan vaikeroidaan ja vapistaan. En ole yhtään kiinnostunut kirjasta, vaikka se on kyllä hyvin suorasukainen ja sikäli raikkaan erilainen normaalilukemistooni verrattuna.

Naiset ovat poistuneet jo bussista, joten kuulen muitakin matkustajia. Kaksi nuorempaa tyttöä ihastelee bussipysäkillä näkyvää puuromainosta. Heitä ei kiinnosta omenanmakuiset puuropussit, mutta vadelmanmakuisia aikovat he molemmat etsiä heti seuraavan kerran puurohyllyltä. Vain 4% rasvaa ja paljon proteiinia. Myönnän, että minua kiinnosti katsoa, että kuinka paljon proteiinia tähän uuteen puuron on saatu, mutta en näe sitä. Mutta mainoslauseessa luvataan kuitenkin 25% enemmän kuin tavallisesti. Molemmat haluavat aamuisin syödä tuota puuroa.

Ette kyllä enää usko, jos sanon, että bussimatkani huipentui siihen, että tämä uusi kuski ärähti nuorelle pojalle, joka oli pistänyt jalkansa tuolille. Mutta näin todella tapahtui! Vanhempi mieshenkilö vielä todisti päälle, että toiset ihmiset istuvat vielä siinä. Olimme kaikki samaa mieltä, että näin tulee käymään, ja nuorempi huligaani säikähti ulosheittämisen uhkaa niin paljon, että laski jalkansa alas. Silti hänen piti ystävälleen vähän jupista. Niin miekin olisin, myönnän sen, sillä nolostuminen pitää purkaa heti jotenkin. Se on niin kiusallinen tunne.

Saan kirjan loppuun puolisilmäillen, vähän hävettää se myöntää, kun tämänkin kirjan lukemisesta aion pyytää Lukutaitokampanjaan euron sponsoroinnin lukijoiltani. Takakannesta vielä luen, että kirja asettautuu muun kirjallisuuden yläpuolelle ja se on aivan muuta kuin pornografinen. Se on myös tekijänsä pääteos. Vähän nolottaa nyt tämä lukutapani ja miten kirjan nyt tänne blogiini arvioin.

Ihmettelette varmaan myös tuota kuvaa, jonka olen tällä kertaa kamerastani valinnut. Eihän se ole edes kuva kyseisestä kirjasta saati bussista. Minusta se oli hieno otos yhdestä berliiniläisestä metrosta, ja koska minulla ei ole kuvaa helsinkiläisestä bussista, ei edes siitä rikkimenneestä kyltistä, ajattelin, että teitä miellyttä tuo metro. Minusta se on hieno kuva.