Syyskiireitä

Tulin jättämään blogiini sanan, että hengissä ollaan, vaikka blogini on ollut hipihiljaa jo viikon ajan. Nyt eletään töissä niin kiireisiä aikoja, etten ole ehtinyt blogata oikein mistään. Luen silti kovasti ja kirjojen parissa pyörin aamusta iltaan, jotta työn alla olevat kirjat olisivat Helsingin kirjamessuille mennessä valmiit. Messujen ohjelma julkaistiin tänään.

Unkari on kirjamessujen teemamaa ja aiemmin tein kirjavinkkipostauksen aiheesta.

Kohta helpottaa ja pääsen rentoutumaan blogini pariin. Olen kaivannut bloggaamista, toisten blogeja ja vapaampaa lukemista, mutta jokainen projekti opettaa koko ajan lisää, ja vaikka on välillä kiireistä ja tiukkaa, niin onhan se sitten ihan uskomaton tunne saada valmiit kirjat eteen ja huokaista, että siinä ne nyt ovat. Voin vain kuvitella, millainen tunne valtaa kirjailijan tai kääntäjän, kun hän kohtaa ensimmäisen kerran valmiin kirjan, kun kustannustoimittajakin joka kerta herkistyy. Siinä se nyt on.

Minulta on pyydetty useamman kerran, että kirjoittaisin vähän työstäni ja miten päädyin alalle. Aion kirjoittaa myöhemmin jotain, joskin samalla tunnen oloni kovin kainoksi. Mitä osaan oikeasti sanoa, kun olen ollut alalla vasta yli vuoden. Mutta blogihautkin myös osoittavat, että asiasta haetaan tietoa. Olen aiemmin kirjoittanut työharjoittelusta ja erään kirjan matkasta yöpöydälleni, joista voi jo vähän lukea alastani. Tai ainakin minun kokemuksistani.

Ehkä voisin toteuttaa ensimmäistä kertaa tämmöisen kyselypostauksen, joihin olen törmännyt toisenlaisten aihepiirien blogeissa. Mitä haluaisit tietää kustannustoimittajan työstä? Vastaan parhaan taitoni mukaan mahdollisiin kysymyksiin tekemällä erillisen bloggauksen. Mutta mitään luottamuksellista en voi tietenkään paljastaa. Mutta jos haluat kysyä jotain, niin vastaan. Voisin myös kuvakoosteen muodossa paljastaa, että minkä kirjojen kanssa olen ollut vuoden aikana tekemisissä, sillä muuten en ole niistä blogissani puhunut.

Vinkkaan tässä myös kiinnostuneille Helsinki-kirjojen tämän syksyn uutuuskirjaan Haluatko todella kirjailijaksi? Siinä piruillaan ja juoruillaan ja – ehkä vähän turhan paljon höykytetään vain yhtä kustantamoa – käydään läpi kustannusmaailmasta tuttua sanastoa. Kuriositeetin vuoksi mainitsen, että teoksessa puhutaan siitä, kuinka nopeasti ala nykyisin muuttuu ja kuinka koko ajan tapahtuu uusia asioita, ja tänään saimme lukea että Helsinki-kirjojen vetäjät siirtyvät Paasilinna-kustantamoon.

Pian lähden Lappiin taas lomalle, sillä tiukan työrutistuksen jälkeen kelpaa ihan totaalinen rauha. Aion myös lukea ihan hurjasti, sillä siihen ei kyllästy millään.

Sisareni ilahdutti minua kännykkätaiteella..

Blogisynttärit ja arvonta

Nyt on kaksi vuotta vierähtänyt ensimmäistä kirjainten virrasta blogissani. Enkä näillä näkymissä ole tätä harrastusta hetkeen lopettamassa. Blogini on vakiintunut omanlaisekseen, mutta toki muutosta ja kehittymistä tapahtuu kaiken aikaa. Tai ainakin näin soisin tapahtuvan. Vaikka olen nyt kahden vuoden aikana työllistynyt täyspäiväisesti kustannusalalle, on blogini silti edelleen oma temmellyskenttäni, harrastus ja ajatushautomo. Luen paljon kirjoja, vaikka luonnollisesti nykyisin vähemmän kuin aiemmin. Kirjojen kanssa työskentely ei ole kuitenkaan vähentänyt lukuhalujani, vaan rakkaus kirjoihin ja lukemiseen on yksi tärkeimmistä työvälineistäni. Kustannustoimittajan työ on kutsumusammattini ja lukeminen niin tärkeä osa elämääni, että venyneiden työpäivien jälkeen rentoudun silti kaikkein mieluiten juuri kirjan parissa.

Minulle on myös tämän vuoden aikana valjennut, etten koskaan ehdi kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista, mikä tietysti jatkuvasti harmittaa minua, sillä parhaiten muistan ne kirjat, jotka olen myös blogiini tuonut ja ajatukseni ylös kirjannut. Ensi vuoden kehitysajatus olisi parantaa tapojani, mutta koska tiedän, että tulen aina valitsemaan lukemisen kirjoittamisen edelle, niin jatkossakin jotain lukemisprosessissa jää itsellenikin salaisuudeksi.

Tällä tarkoitan sitä, että usein löydän kirjasta uusia puolia, kun teen siitä arvion blogiini. En suunnittele juttuja etukäteen, istun vain näppäimistön äärelle ja kirjoitan mitä mieleen tulee. Siksi varmasti pidänkin bloggaamisesta niin paljon, sillä se on nykyisin hyvin olennainen osa lukuprosessia. Tuntuu, että käyn kirjan uudelleen läpi, kun kirjoitan siitä.

Monet bloggajat kysyvät näiden rajapyykkien kohdalla rohkeasti, että mitä lukijat toivovat että blogissa parannettaisiin ja miten kannattaisi kehittää blogia ja bloggauksia. Mie olen ehkä näin suoraan palautteeseen liian arka, sillä vaikka uskon siihen, että koskaan ei ole valmis, haluan silti pitää harrastuksen kepeänä ja suorituspaineista vapaana. Tämä on vähän nurinkurista, kun itse käsittelen työkseni toisten tekstejä ja annan niistä jatkuvasti palautetta ja parannusehdotuksia, enkä sitten muka itse haluaisi tätä tehtävän omille teksteilleni. Toki otan palautetta vastaan, mutta koska tämä on vapaa-ajan huvitusta, toivon että lukijat pitävät siitä, että blogini on aina vähän keskeneräinen ja tietty ennalta-arvaamattomuus ja vapaa tyyli säilyvät.

Sitten vähän tilastoja:

Vime vuonna tähän aikaan lukijaraatiin oli kirjautunut 138 lukijaa ja blogiani oli luettu yhteensä noin 55 000 kertaa. Olin kirjoittanut blogiini 233 juttua. Katse tilastoihin taas: Nyt lukijoita on kirjautunut 264 ja blogissani on käyty noin 155 000 kertaa. Tämä on puolestaan 359. kirjoitus blogiini. Jonkun verran Kirjainten virrassa on siis vuoden aikana liikennettä, kirjoituksia, lukijoita ja mielenkiintoisia kirjoja. Kiitos kaikille lukijoille, olen hirmu onnellinen, että olette mukana tekemässä tästä harrastuksestani näin tärkeän.

Blogisynttäreitä juhlitaan tänäkin vuonna arvonnan kera. Arvon kaikkien kommentoijien kesken 30 euron lahjakortin Adlibrikseen. Jos olet lukijani, mutta et ole kirjautunut bloggerin kautta, niin keksi itsellesi nimimerkki. Olette tervetulleita seuraamaan blogiani myös facebook-sivun kautta. Tämä ilahduttaisi minua kovasti. Mitään mainostuspakkoa ei ole, mutta toki on mukava, jos hyvä sana kiertää ja blogini saa arvontojenkin myötä lisää lukijoita ja tsemppaajia kolmannelle vuodelle. Arvon lahjakortin 1.10. Saa jättää kommentteihin myös lukuvinkkejä!!

Kiitos kahdesta vuodesta lukijoille. Bloggaamisen suola on sen vuorovaikutuksellisuudessa, ja sen sokeri tulee kirjoista.

Kiittäen Kirjainten virrassa -tiimi:

Miten luet: Innostutko kohukirjoista?

Syksy on tullut, sen huomaa kirjanörtti viimeistään siitä, että uusia, kiinnostavia kirjoja julkaistaan harva se päivä. On messuja, syyspressejä, julkkareita, palkintoveikkauksia, vuoden parhaiten kirjojen pisteyttämistä, loppukirejä lukuhaasteissa, kirjakehuja ja -moitteita, kirjakohujuja.

Ja nyt ennen kaikkea niitä.

Jotkut kirjat nousevat lehtien palstoille suuremmalla sykkeellä, joistakin kirjoista tulee ilmiöitä ennen kuin niitä on toimituskunnan ulkopuolella lukenut yksikään lukija. Jotkut saavat aikaan vihaa, toiset kateutta, osa nousee esiin siitä, että kirjailija on ennestään niin tunnettu, että hänen seuraavaa teostaan on kovasti odotettu ja suuret lehdet julkaisevat ilmestymispäivänä ison arvion. On aika kysellä Miten luet -sarjani hengessä teiltä muilta lukijoilta, että miten nämä kohut vaikuttavat teihin? Tekeekö niihin mieli tarttua, jotta voi osallistua ajankohtaiseen keskusteluun vai tekeekö niitä mieli vältellä siksi, ettei keskusteluakaan jaksa seurata? Toisaalta eihän kirjan lukeminen ole ainoa pätevä syy osallistua keskusteluun, mutta nyt mietin kohuja lukukokemusten kannalta. Esittelen muutaman ajankohtaisen kohun ja omia tuntemuksiani siitä, että onko kohu vaikuttanut minuun lukijana.

Minttu Vettenterän Enkeli-Elisan ympärille rakentamasta kohusta voi lukea enemmän Sallan blogista. Puhun nimenomaan rakentamisesta, sillä Vettenterä tieten tahtoen johti harhaan monia ihmisiä ja rakensi fiktiivisen henkilöhahmon väittäen tämän olevan todellinen. Tämä kohu on vaikuttanut minuun niin, että en halua kirjaa edelleenkään lukea, mutta tiedän nyt sen olemassaolosta ja huomasin, että kirja löytyy nyt Helmetin uutuuskirjalistoilta. Eli selvästi kohu on herättänyt kiinnostusta ja Vettenterän teos Jonakin päivänä kaduttaa on varmasti suosituin omakustanne tällä hetkellä. Minulla on myös tämän kohun myötä tullut tunne, että itse kirja ei ole edes mitenkään erityisen hyvä, mutta rahankerääminen, valehtelu, fb-ryhmät, Elisan vanhempina esiintyminen ja blogiteksit ovat röyhkeydessään niin kiinnostavia, että moni haluaa tirkistellä myös kirjan sivuille ja yhtä moni haluaa lukea teoksen, joka toimi kimmokkeena tälle kaikelle. Kuinkahan moni haluaa tämän jälkeen lukea kirjan ilman ulkokirjallista kiinnostusta kohuun? Vaikea sanoa, mutta veikkaan, että ei kovin moni.

Tähän kohuun lankesin. Koska se oli ennen näkemätön ilmiö, ja halusin olla paikalla sitä todistamassa. Sofi Oksasen kirjanjulkkarit Tallinnassa, Kun kyyhkyset katosivat -teoksen kaikkialle ulottautuva/tunkeutuva vetovoima ja kiinnostus, kirjailijan haastattelut. Olin paikalla. Halusin kirjan heti. Luen kaikista lehdistä, jotka käteeni osuva. Tunnustan. Tunnustan. Tunnustan. Olen myös osaltani mukana ennakkohypetyksen lietsomisessa, sillä kerroin täällä matkasta, kirjoitan taas Sofista ja olen kiinnostunut tästä kohusta. Päinvastaisia mielipiteitä löytyy kaikkialta: "Voisin olla kiinnostunut, mutta en jaksa hypetystä.", "Olen skeptinen kirjan suhteen, sillä Sofi on koko ajan esillä.", "Minusta tuntuu, että kirjat eivät ole minua varten, etenkin koska niistä hypetetään kaikkialla." jne. jne. Tämän kirjan kohdalla kohu vaikutti minuun niin, että halusin omin silmin nähdä tilaisuuden, mutta olenkin lukenut kirjaa hitaammin, nautiskellen, sillä pidän siitä kovasti, enkä näin pyrikään ensimmäisten joukossa kertomaan siitä mielipidettäni.

Tapaus sisko-teki-siskolle-julman-tempun. Riikka Ala-Harjan Maihinnousu ei ollut lukulistallani ennen kohua, mutta nyt se on. Kohusta voi lukea enemmän Minnan blogista. Henkilökohtaisesti tämä pöyristyttää minua, sillä en ymmärrä, miten joku voi tehdä omalle siskolleen niin, mutta lukijana ja kirjallisuusihmisenä en odota kirjan olevan sama kuin kirjailija. Voin toki boikotoida tai jättää lukematta teoksia monista syistä, yleensä siksi, että vähemmän kiinnostavat tuppaavat jäämään luku-unelmien jalkoihin. Nyt tuntuu minua lukijana kiinnostavan myös se, että vaikuttaako tämä henkilökohtainen ärsyyntyminen lukukokemukseen, se on kuitenkin saanut hyviä kritiikkejä ja on ilmeisen taidokas teos.

Tuleeko teille muita tapauksia nyt mieleen?
Miten ne ovat vaikuttaneet lukukokemukseen?
Kiinnostavatko kohukirjat vähemmän tai enemmän kuin ilman ulkokirjallista kohkaamista? Miksi?
Entä jos syy kohuun on puhtaasti kirjassa itsessään, kiinnostutteko silloin teoksesta enemmän?

Mie myönnän, että selvästi kiinnostun. En seuraa päivänpolttavaa muotia, en monipuolisesti ulkomaanuutisia, en tiedä taloudesta oikeastaan mitään, mutta kirja-alassa on jotain sellaista, jonka mukana minun on luonteva aaltoilla. Kiinnostun puheenaiheena olevista kirjoista, seuraan kirjallisuusohjelmia netistä, televisiosta ja radiosta. Luen blogeja, kritiikkejä, kirjallisuuslehtiä. Työskentelen kirja-alalla. Kirjailijat, kirjat ja kustantamot kiinnostavat minua. Käyn paljon kirjastossa, haluan katsoa elokuvia, jotka perustuvat kirjoihin. Teatterissakin kirja kiinnostaa.

Olen selvästi näitä, joka innostuu kohukirjoista. Mutta en tietenkään poikkeuksetta. Jos jokin kirja ei kiinnosta aiheeltaan yhtään, saan riittävästi siitä tietoa vain seuraamalla ympäröivää hyörinää. Näistä esimerkkitapauksistani Vettenterän teos edustaa juuri tätä tunnetta.

Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvala: Välimatka

WSOY, 2012

Kansi: Anna Makkonen

Sivuja: 252

Kotimainen kirjallisuus

Lyhyesti: Hieno!

Jotain ekstraa:
Kurkkaa kirjailijan hauska kirjoitus Välimatkan kotiutumisesta.

Taina Latvalan kolmas romaani Välimatka on jotain sellaista, mitä en aiemmin kesällä lukemani Paljastukirjan jälkeen osannut odottaa, mutta tunnistin silti kirjailijan äänen molemmista teoksista. Välimatka on vain monella tapaa kauniimpi, toimivampi ja, kauhea sanoa näin, tärkeämpi teos.

Latvalalla on taito kirjoittaa hyväntuulisesti myös surulliset kohtaukset ilman että haikeista tunteista tulee banaaleita, vähemmän tärkeitä, hetkiä jotka vaivaannuttaisivat niin että ne täytyy vitseillä peittää. On oikeastaan vaikea täysin onnistua kuvaamaan, miten hän sen tekee, sillä kirja on samanaikaisesti hauska, mutta sen suru on läpitunkeva, todellinen. Siinä missä Paljatuskirja oli karrikoidusti sanoen ahmittavan nopealukuinen viihdekirja, Välimatka on hienoa taideproosaa. Tällä luonnehdinnalla en yritä tehdä hallaa kummallekaan teokselle, vaan suhteuttaa lukukokemuksia toisiinsa. Aion ihan ehdottomasti lukea Kalevi Jäntin palkinnon saaneen esikoisteoksen Arvostelukappaleen.

"Kapsäkkiin on pakattu panamahattu ja lakeuden suru"

Kertoja on 27-vuotias nuori nainen, joka haluaisi asua maailman turuilla ja toreilla, olla vapaa anonyymi ihmismassojen keskellä. Sen sijaan hän asuu lyhyen matkan päässä kotikylästään, eteläpohjalaisesta Synkkylän kylästä ja työskentelee myyjänä suuressa kyläkaupassa. Hän ei ole kotonaan oikein missään tai kenenkään kanssa, mutta isän katoamisesta johtuva kaipaus on hitsannut hänet liiankin kiinteästi yhteen alati surullisen äidin kanssa.

60-vuotispäivien vuoksi suunniteltu Teneriffan matka on tarkoitus piristää äitiä, antaa hänen kokea jotain sellaista, joka isän kanssa jäi tekemättä. Mutta matka on monella tapaa päätepysäkki. Tyttärelle se antaa kaivatun selityksen, äidille mahdollisuuden muutokseen.

"Jos äiti olisi lapsi, voisin ojentaa hänelle lelun. Mutta hän on 59-vuotias nainen, hän tietää millaista on tulla raskaaksi ja millaista on synnyttää itkevä ihminen, hän tietää miltä tuntuu vuotaa verta joka kuukausi ja millaista on kun se kaikki vihdoin lakkaa."

Välimatka on sukupolvikirjallisuutta ilman pyrkimystä kasvaa vuosikymmeniä kattavaksi sukusaagaksi. Se on kasvutarina, jossa kasvu on jäänyt surun myötä kesken. Siinä ollaan oltu lamaannuksen-pisteessä A niin pitkään, että vain toiveissa elävä eteenpäin pääsyn -piste B on niin kaukana, että sekä äiti että tytär elävät jatkuvassa välitilassa.

Teoksen nimi on monella tapaa nerokas. Matka on merkittävä muutokseen sysääjä, ikuisuuden jatkuneen välitilan poistaja. Se kuvaa sitä välimatkaa, mikä kahden läheisen ihmisen välillä voi olla. Välimatkaa menneen ja nykyisyyden välillä. Tarpeellista välimatkan ottamista itseensä ja niihin toteuttamatta jääneisiin unelmiin, toipumista matkalla staattisesta tilasta elämänmakuiseen arkeen. Välimatka lapsuudesta aikuisuuteen. Ikääntymiseen.

"Tännekö me tultaas kiiparoomahan? Hyvä jos jaksetahan tasaasella maalla siltuta."

Parasta teoksessa on äidin hahmo, ja se, miten murre ja lukijalle (ainakin minulle) vieraat sanat rakentavat ja syventävät henkilöä. Väkisin sitä alkaa ääneen tapailla äidin vuorosanoja tai hänen päiväkirjamerkintöjään, mutta eivät ne suostu hoon pääle taipuhmaan. Eteläpohjalainen murre väkevöittää, eikä ärsytä tippaakaan, ja se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta tuoda niin äidin salaisuudet kuin nariseva persoonallisuus esille.

Hän ei ole kertoja, mutta tuntuu tytön kertomana olevan läsnä kaikessa. Tässäkin Latvala onnistuu, sillä niin kuin äiti ja äidin suru ovat jättäneet tyttöön jäljen ja isän katoaminen itsesyytökset ja tyhjyyden tunteen, niin samoin tuntee myös lukija. Äiti on kaikkialla, poissaoleva isä läsnä kaiken aikaa. Tyttö on hukuksissa, kertojana muille tilaa antava.

Tyylillisesti (tunnelma kaiken aikaa leikittelevää surua) kielellisesti (murteilla syvennettyjä henkilöhahmoja) ja tarinallisesti (maltillinen sukupolvitarina) Latvala on onnistunut erinomaisesti. Välimatka on hieno teos!

Raimo Pesonen: Automies

Raimo Pesonen: Automies
Siltala, 2012
Kansi ja kuvat: Jussi Karjalainen
Sivuja: 148
Kotimainen kaunokirja, taideproosaa

Automies tarkkailee maailmaa ratin takaa. Hän ajaa läpi Suomen, tuntee ihmisiä monesta pitäjästä, jonkin verran itsetuntemustakin hänelle on vuosien vieriessä siunaantunut. Hän on tottunut kymmenien tuntien työrupeamaan, ajamiseen, pimeyteen ja yksinoloon. Puhelimessa hän antaa vastakaikua useamman naisen tunteille. Hän vaikuttaa päällepäin yksinkertaiselta mieheltä, ainakin hyvin yksinäiseltä, jonka läheisin kontakti on auton navigaattori, mutta on oikeastaan hyvin sympaattinen hahmo.

Raimo Pesosen Automiehen kertojaääni on erityisen hyvä. Usein nämä pienet-suuret miehet, jotka kommentoivat yhteiskuntaa ja maailmanmenoa ovat vähän sellaisia muka-nokkelia. Parhaimmillaan he saavat sarkasmillaan lukijan miettimään, joka on aina hyvän kirjallisuuden merkki, noloimmillaan he ryhtyvät saarnaamaan ja osoittelemaan. Automiehen ääntä on puolestaan rakennettu huolella, sillä se on hauska, lempeän sympaattinen ja hyvin todellinen. Henkilö on hyvin läsnä siinä, mitä jotkut kutsuvat suomalaiseksi mielenmaisemaksi.

"Taru kehottaa kääntymään kolmensadan metrin jälkeen oikealle, sitten sadanviidenkymmenen ja vielä viidenkymmenen metrin jälkeen, minä sanon etei minulle tarvitse jankuttaa, eikä siellä edes ole risteystä, vain vähän jyrkempi mutka ja minun on pakko kivahtaa mitä tämä hölmöily nyt oikein on. Taru vaikenee. Kulta, anon sille pienen tauon jälkeen, tehtäisiinkö sovinto ja mentäisin sen kunniaksi Heinolassa ABC:lle syömään seisovasta pöydästä, lämmintä ruokaa ei ole nautittu moneen päivään. Gps-signaali on kadotettu. Taru väittää, ja se tuntuu melkein iskulta palleaan. Noh noh, sanon ja väännän hymyn kasvoilleni. Pyydän sitä lopettamaan mököttämisen ja myöntämään että se tykkää minusat kuitenkin, ainakin vähän. Gps-yhteys muodostettu uudelleen, Taru ilmoittaa ja minä muiskautan pusun puhelimen näyttöruudulle."

Kertojaäänen taidokkuus on lukiessa tärkeää, sillä teos on tiivis, eheä, monologin varaan rakennettu. Repliikkiviivoja ei löydy, eikä suoraa kommentointia juurikaan, mutta ei Automiehen tarvitse koko kirjaa kannatella vain omien mietteidensä voimalla. Henkilögalleria on laaja, Hullu-Hannasta Puntti-nimiseen ystävään. He tulevat kuitenkin eläviksi kertojan ajattelun, muistojen ja takautumien myötä. Takaumilla rikotaan muuten kronologisesti etenevää kertomusta, ja siellä täällä on vihjeitä rikosjuonen ratkaisuun. Myönnän, että harhauduin vähän, keskityin muihin asioihin ja vihjeitä jäi huomaamatta. Kuten monissa hyvissä kirjoissa, lopussa kaikki paljastuu ja kuitenkin jää täysin auki.

Erityiskiitos kannesta ja kirjan valokuvista. Graafinen ilme on upea!

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Bazar, 2012

Delhis vackraste händer, 2011

Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Susanna Appel
Sivuja: 390

Ruotsalainen viihdekirja

Lukemisessa on se ihana puoli, että aina nämä kirjat jaksavat yllättää. Koskaan ei tunne itseään lukijana ihan täysin ja mitä erilaisemmat kirjat jaksavat ihastuttaa ja viihdyttää. Viimeksi kirjoitin, että ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Tänään kirjaan uuden yhtä "kuolemattoman" lauseen: on kirjan ansiota, että lukija ei jämähdä. Ruotsalainen viihdekirja laiskasta ja elämäänsä tympääntyneestä keski-ikäisestä miehestä, joka löytää uuden elämän Intiasta, kuulostaa näin ennakkoon aika tylsältä kirjalta, mutta Mikael Bergsrandin Delhin kauneimmat kädet on rivakka luettava ja hauskasti kerrottu tarina. Minua vetosi kirjan kaunis kansi ja nimi ja takakansitekstin luettuani päätin kokeilla, että miten katkera mies saa uutta potkua intialaisista mausteista. Hyvin viihdyttävä tarina voitti keskinkertaisen idean.

Päähenkilö Göran saa potkut töistään, koska hän on menettänyt avioeronsa jälkeen työintonsa ja hän kuluttaa kaikki päivät paikallisen jalkapalloseuran kotisivujen keskustelufoorumilla. Hän on niin tympääntynyt, ettei vaivaudu edes osallistumaan keskusteluihin, mutta hän lukee kaiken, mitä muut fanit sinne kirjoittavat. Bergstrand on onnistunut kirjoittamaan oikeasti melkoisen pitkästyttävän hahmon, jotta kontrasti Intian lämmössä heränneeseen mieheen on mahdollisimman suuri.

Intiaan hän lähtee sattumalta, matkanjärjestäjäystävänsä houkuttelemana. Ensikosketus Intiaan on häkeltynyt. Luotaantyöntäviä puolet, korvissa soiva metakka, sinnetänne säntäilevät kauppiaat, lika ja painostava kuumuus lyövät kasvoille heti lentokoneesta laskeutumisen jälkeen. Niin erilainen on taaksejäänyt Ruotsi, ja teoksen kahtiajakoisuus korostuu entisestään. Tylsä mies Ruotsissa versus rakastunut ja rohkea seikkailija Intiassa. Mutta ennalta-arvattavuus ei käänny teosta vastaan, vaan tekee tarinasta lempeän.

Kirja on myös ennen kaikkea rakkautarina. Intiaan Göranin saa jäämään monella tapaa vaikea suhde intialaisnaiseen, mutta oikeastaan tämä on myös kertomus miesten välisestä ystävyydestä. Teoksen kiinnostavin henkilö on yhä äitinsä luona asuva vaatekauppias Yogi, joka etsii yhtälailla rakkautta, mutta ei ole katkeruuteen kangistunut. Parempituloisena ja elämänohjeita jakelevana hän on Göranille oiva peilauskohde. Ennakko-odotuksista huolimatta ero kotimaan ja uuden maan välillä eivät sysää muutosta liikkeelle, eikä edes pakollinen rakkauskuvio, vaan uudenlainen miehen malli.

Tarinavetoisuus imaisi mukaansa, viihdytti ja hauskutti. Ei tässä pyörää keksitty uudelleen, mutta teos oli hyvä muistutus siitä, kuinka erilaisia kirjoja kaipaan elämääni. Se on myös ihmeellistä, miksi eteenpäin kiitävä ennalta-arvattavuus pitkästyttää joissain kirjoissa, ja sitten hyvän tarinan imussa kaikki käänteet kelpaavat. Bergsrand on työskennellyt matkaoppaana ja tuntuukin, että moni kirjan kansiin päätynyt tarinanpätkä on napattu mukaan omilta matkoilta. Kirjassa on selkeä ja teemaan sopiva taitto, joka entisestään tekee lukemisesta miellyttävää.

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala
Otava 2012
Kansi: Piia Aho
Kotimainen esikoiskirja, chick lit
Sivuja: 319


Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Kokeilin, vaikka jo etukäteen epäilin. Keväällä kokeilin Jennifer Weinerin chick lit -romaania Hyvä sängyssä, enkä pitänyt siitä juurikaan. Mutta mietin ennen Laura Paloheimon Klaukkalaan tarttumista, että kyse ei välttämättä ole minulle epämieluisista lajikonventioista vaan jostain vieraasta "amerikkalaisuudesta", joten kotimainen vastaavanlainen teos sopisi minulle paremmin. Voin väittää, että omalla osallaan se sopikin, sillä pidin Paloheimon esikoisteoksesta enemmän, joskin Weiner on hauskempi tarinaniskijä. Laji on vain kertakaikkisen väärä minulle, enkä oikein tiedä, että miten tämän kaiken kanssa tulisi olla. Chick litissä on jotain hyvin vierasta minulle, naiskuva ei vastaa minäkuvaani, maailmankuva kulkee kaukana omasta arvomaailmastani, kepeä otekaan ei ole erityisen hauskaa. Kuin vahingossa yritän löytää tekstistä yhteiskuntakritiikkiä, yritän suhteuttaa sitä muuhun lukemistooni, yritän viihtyä, mutta tunnen oloni vaivaantuneeksi. Istun kirja kädessä ja hoen itselleni, että nauti ja viihdy, mutta kaikki stereotypiolla leikittely saa vain aikaan väristyksiä.

Haluan lukea erilaisia kirjoja, ihan jo työnikin vuoksi, mutta myös laajentaakseni makua ja oppiakseni itsestäni lukijana jotain. Ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Mutta en tiedä johtuuko se tottumattomuudestani, mutta minusta tuntuu, että chick lit -kirjallisuus toistaa itseään liiankin kanssa. Tavallaan se mahdollistaa uusien lukijoiden löytymisen maiden rajojen ulkopuolelta, mutta tekee niistä myös hyvin vähän aikaa kestäviä. Onko tämä jonkinlaista fantasiaa naisille, joita merkkilaukkuja vähemmän tunteva naisihminen ei ymmärrä? Myönnän, että hyppäsin kerta kerran jälkeen ne kohtaukset yli, jossa kirjan henkilöitä verrattiin laukkuihin. Samalla annan tästä pisteet, sillä se oli minusta kekseliäs tapa lihottaa henkilökuvausta, vaikkakin vertailu ei juuri minua puhutellut.

Kun teoksen tavoitteena on tuoda suomalaisen viihdekirjallisuuteen reilusti lisää sydäntä, huumoria, blingiä ja merkkikäsilaukkua, niin kuin vahingossa sitä alkaa tarkkailla niitä piirteitä, mitkä tekevät teoksesta erityisen suomalaisen. Paloheimo kuljettaa tarinaansa luontevasti niin Helsingissä kuin Pariisissakin, mutta kiiltokuvamaisuus väistyy kuitenkin vasta Klaukkalassa. Helsinki ja Pariisi edustavat teoksessa pintapuolisuutta, unelmien syttymistä ja sammumista, keinotekoista fantasiaa. Klaukkala kotiseutua, juuria, todellista ystävyyttä ja rakkautta.

Teoksessa kaikki perisuomalainen tuntuu kuitenkin vähän junttimaiselta, suomenruotsalaisten rapujuhlinta ja rikkaus puolestaan mielikuvituksettomalta ratkaisulta, mutta toisaalta en ole koskaan näissä kemuissa ollut, joten voihan olla, että ihmisen arvottaminen asujen mukaan ja tietynlainen keskustelujen sieluttomuus on näille juhlille itseisarvo. Kepeä blingbling tuikkii kuitenkin tasavertaisesti kaikkialle, ja satoja kertoja toistettu faux pas kertautuu lopulta hyväntuuliseksi vitsiksi. Paloheimo on uskottava kertoja, joka varmasti tuntee muodin ja kirjoittaessaan päähenkilö Julian asu toisensa jälkeen eriskummallisiin tilanteisiin, hän on tarinoitsijana vahvimmillaan.

Kehys on chick litin kaaren mukainen: nuori, melko älykäs mutta tilanteesta toiseen kohkaava, nainen, joka haluaa naimisiin. Hän kohtaa rikkaan miehen, minkä ansiosta hänellä on mahdollisuus shoppailla mielin määrin merkkivaatteita. Rakkaus ei kuitenkaan kestää, ja lopussa kiitos seisoo. Huumori ja päättömien tilanteiden selättäminen kuuluu olennaisesti touhuun, ja juuri niiden ansiosta teoksen näennäisen kepeyden jaksaa.

Joku voi syyttää minua happamia marjoja syöväksi ketuksi, mutta oikeastaan kirjasta on vaikea pitää tai kirjoittaa analysoivaa kritiikkiä, jos ei vain yksinkertaisesti pidä sen lajista. Sama kun sanoisi dekkarin jälkeen, etten pitänyt siitä, että siinä ratkaistiin murha. Minä en pidä siitä, miten chick litit rakennetaan ja millainen naiskuva niissä tuntuu järjestään olevan. Puhumattakaan miehistä!!